Jack Leo

Figaron häät ja Parsifal Lontoossa

Wagner-seuran syksyn ulkomaanmatka suuntautui nyt ensimmäistä kertaa Brittein saarille, päämääränä nähdä uuden Parsifal-ohjauksen ensi-ilta Kuninkaallisessa oopperassa, Covent Gardenissa. Matkan aikana moni kävi katsomassa myös Figaron häät Englannin kansallisoopperassa.

Figaron häät

Käsittelen näistä kevyemmän, joskaan ei välttämättä ollenkaan pinnallisemman oopperan, eli Mozartin Figaron häät. Englannin kansallisooppera (English National Opera eli ENO) on Kuninkaallisen oopperan jälkeen huomattavin oopperaseurue Brittein saarilla, ja heidän teatterinsa on aivan Charing Crossin aseman lähellä sijaitseva jykevä Colosseum. ENO on nauttinut pitkään niin yleisön kuin kriitikoidenkin suosiota, ja sillä on maine ensiluokkaisen musiikkiteatterin tekijänä. ENOn ohjaukset ovat olleet kokeilevampia kuin konservatiivisemman Kuninkaallisen oopperan, ja vaikka kansainväliset tähdet eivät usein esiinnykään Colosseumin lavalla, musiikki on ollut korkeatasoista ja ennen kaikkea seurueella on ollut vahva ensemble-henki. Kaikki teokset esitetään englanniksi, mikä saattaa hieman vieraannuttaa ulkomaalaisia, mutta seurueen monet esitykset, kuten Jonathan Millerin ohjaama Tosca sekä mafia-Rigoletto, puhumattakaan Reginald Goodallin 1970-luvulla johtamista Ring-sarjoista, ovat saaneet jopa maailmanlaajuisesti legendaarisen maineen. Valitettavasti tämä(kin) perinteikäs oopperaseurue on viime aikoina kärsinyt heikentyneestä rahoitustilanteesta, ja vanha teatteri kaipaisi remonttia. Tämä on tosin jo alkamassa, ja ulkopuolta kunnostettiin parhaillaan.

Heikko rahatilanne ei kuitenkaan riitä selittämään täällä hiljattain esitettyjen Mozart-produktioiden tasoa. Figaron häät on jo toinen ENOssa näkemäni Mozart-ooppera, missä näyttämö oli kirjaimellisesti täynnä roskia. Näin nimittäin viime kesänä siellä Don Giovannin, joka oli ehkä surkein koskaan näkemäni oopperaohjaus. Figaron häissä oli onnistuttu hieman paremmin, mutta meno oli silti aika kyseenalaista. Tämä Figaro oli tyyliin "Beaumarchais meets Star Wars". Ohjauksesta vastasi Steven Stead. Näyttämö oli täynnä kaikenlaista irtainta tavaraa, vanhoja huonekaluja ja muuta roinaa, ja näytti varastotilalta tai kellarilta. Sinänsä tietenkin ihan sopiva Figaron ja Susannan uudeksi huoneeksi, mutta samainen tila, ilman mitään muutoksia, toimi myös kreivittären makuuhuoneena sekä yöllisenä puutarhana (!). Figaro ja Susanna olivat pukeutuneet nykyaikaisesti mutta eivät mitenkään huomiota herättävällä tavalla. Sen sijaan kreivi oli sonnustautunut kuin Tähtien sodan Imperiumin upseeri konsanaan, ja hänen seurassaan kulkivat kaksi lasertykein aseistautunutta sotilasta. Kreivitär puolestaan oli kuin blondi prinsessa Leia. Bartolo, Basilio, Marcellina ja Don Curzio olivat kaikki osittain mekaanisia luonnonoikkuja, ja näistä viimeksi mainittu ilmaantui näyttämölle ihmeellisessä pyörätuolissa pursuilevien letkujen ja kaapeleiden kera. Cherubino sentään teki poikkeuksen nahkatakkisena murrosikäisenä.

Näiden ihmeellisyyksien ohella ohjaus ei kuitenkaan tarjonnut mitään kovin uutta tai erikoista. Henkilöohjaus oli tavanomaista, eikä osittainen scifi-meininki paljastanut teoksesta mitään uusia tai odottamattomia puolia. Itse asiassa ohjaajan kekseliäin oivallus oli se, että Cherubino ei hypännytkään toisessa näytöksessä ikkunasta ulos, vaan orkesterimonttuun, sillä seurauksella, että Antonio, juopunut sellisti, nousi hetken päästä montusta rikkinäisen soittimensa kanssa. Kaiken kaikkiaan tämä Figaro oli kuitenkin olennaisesti parempi kuin viime kesäinen Don Giovanni, ja on osoitus tarinan vahvuudesta, että se kestää tällaisenkin käsittelyn kyeten samalla koskettamaan kuten aina muutenkin.

Musiikillisestikaan kyseessä ei ollut kovin kummoinen ilta. Laulajat olivat kaikki tehtäviensä tasoilla, ja ensemble-työskentely vastasi ENOn perinteiden vaatimusta, mutta mitään poikkeuksellista ei kuultu. Laulullisesti parhaiten pärjäsi Mary Nelson Susannana (vaikka hänet oli ilmoitettu sairaaksi) kuten myös Victoria Simmonds Cherubinona. Christopher Maltman oli luotettava Figaro ja Leigh Melrose kelpo, nuorekas kreivi. Orla Boylan teki koskettavan tulkinnan onnettomasta kreivittärestä, ja lauloi sinänsä hyvin, mutta hänen äänensä ei soinut aina tasaisesti. Mark Le Brocq ja Mark Richardson olivat luotettavat Bartolona ja Basiliona. Don Curziona kuultiin veteraani Ryland Daviesia. Claire Weston teki kelvollisen roolin Marcellinana, mutta ei selvinnyt alkuunkaan aariansa koloratuureista. Antonion lyhyessä roolissa kuultiin Andrew Shorea, joka varasti tässä kohtaa koko shown. Tämän merkittävän laulajan ääni ei ehkä ole kovin kaunis, mutta hän on loistava näyttelijä ja hänen musikaalisuutensa ensiluokkaista. Hän oli myös ainoa laulaja tuona iltana, joka teki mieleenpainuvan vaikutuksen. Yllättävää, että näin maineikas laulaja suostuu edelleen esiintymään näinkin pienissä osissa. Jane Glover johti melko rutiininomaisen esityksen, eikä orkesteri oikein päässyt oikeuksiinsa Colosseumin melko kuivassa akustiikassa. Figaro häät esitettiin Jeremy Samsin näppärässä käännöksessä.

Parsifal

Tämän jälkeen Parsifalin loistava esitys Covent Gardenin Kuninkaallisessa oopperassa oli kuin lahja taivaasta. Hiljattain remontoitu Covent Garden on Metropolitanin ja La Scalan ohella maailman tärkeimpiä oopperataloja. Britanniassa kyseinen laitos on kuitenkin joutunut yleisen mielipiteen vastustuksen kohteeksi, erityisesti kun suuri määrä muutama vuosi sitten perustetun valtakunnallisen loton voitosta käytettiin vanhan oopperatalon restauroimiseen. Sana elitismi on yhdistetty ikävällä tavalla Kuninkaalliseen oopperaan, ja tällä seikalla on ollut valitettavia vaikutuksia myös ENO ja Britannian muihinkin oopperaseurueisiin. Onkin totta, että Covent Gardenissa lippujen hinnat ovat maailman korkeimpia: oma paikkani maksoi reilut viisikymmentä puntaa, ja vastasi lähinnä toisen parven paikkaa omassa Kansallisooperassamme. Yli 150 prosentin ero hinnassa siis.

Onneksi esitys oli joka pennin (tai ehkä pitäisi sanoa sentin) arvoinen. Brittiläinen lehdistö on ylistänyt kilpaa sen musiikillisia ansioita, eikä turhaan. Tätä parempaa Parsifalia ei voi kuulla missään, paitsi Bayreuthissa, ja sielläkin ainoastaan poikkeuksellisen akustiikan ja atmosfäärin takia. Suurimmat kiitokset kuuluvat ilman muuta illan kapellimestarille, Sir Simon Rattlelle. Hän ei ole johtanut paljon oopperaa, ja vielä vähemmän Wagneria, mutta hän on sukupolvensa huomattavimpia kykyjä, ja tästä esityksestä odotettiin paljon. Sir Simon lunasti kaikki odotukset, ja vielä enemmän; kyseessä oli yksi lumoavimmista kuulemistani Wagner-esityksistä. Vaikka hänen temponsa olivat hitaanpuoleisia, hän sai orkesterin soittamaan hyvin ilmavasti ja läpikuultavasti, lähes kamarimusiikin omaisesti. Hänen esityksestään puuttui sellainen germaaninen raskaus, jota usein virheellisesti kuvitellaan wagneriaaniseksi syvällisyydeksi. Sir Simon rakensi mahtavat kokonaisuudet kolmesta näytöksestä ja sai Wagnerin upean partituurin soimaan henkeäsalpaavan kauniisti. Hänen käsissään orkesteri soitti ehdottoman täsmällisesti mutta silti luonnollisen oloisesti, ja myös Covent Gardenin kuoro teki suurenmoista työtä.

Laulajat olivat kaikki huipputasoa. John Tomlinson lauloi Gurnemanzin roolin. Tomlinson, monille tuttu 90-luvun Bayreuthin Wotanina, on pitkän linjan Wagner-laulaja, älykäs tulkitsija ja vaikuttava näyttelijä. Hän alkaa jo olla uransa ehtoopuolella, ja hänen äänensä ylärekisteri kuulostaa nyt soinnittomalta ja alkoi illan mittaan huojua melko voimakkaasti. Mutta hänen lämmin bassonsa soi edelleen komeasti alemmissa rekistereissä, ja hän enemmän kuin korvasi äänelliset puutteet syvällisen inhimillisellä tulkinnalla. Vain harvat laulajat ovat onnistuneet pitämään yleisön näin keskittyneenä ensimmäisen näytöksen tarinoiden aikana. Myös Thomas Hampson teki vaikuttavan roolisuorituksen kärsivänä Amfortaksena. Hän tarttui tekstiin suuren lied-laulajan otteella, ja hänen komea baritoninsa soi vaikuttavasti kaikissa rekistereissä. Vain kolmannen näytöksen lopussa oli havaittavissa pieniä merkkejä siitä, että ehkä tämä rooli on aavistuksen verran raskas hänelle. Violetta Urmana lauloi Kundryn vaativan roolin pelottomasti, eikä hänellä ollut mitään teknisiä ongelmia roolin laajan äänialan kanssa. Hän ei ehkä saanut toiseen näytökseen samanlaista eroottista latausta kuin osan kuuluisimmat tulkitsijat, mutta syynä oli luultavasti olematon henkilöohjaus. Parsifalin lauloi Stig Andersen. Hän on Wagner-seuran jäsenille jo hyvin tuttu laulaja, ja hänen esityksensä oli odotusten mukainen: äänellisesti hieman vaisu, mutta tulkinnallisesti herkkä, ja varsinkin kolmannessa näytöksessä hän tarjosi hyvin kauniita pianissimoja. Valitettavasti ensimmäisessä ja toisessa näytöksessä hän joutui pitämään jonkinlaista vihreätä pyjamaa, joka ei ollut kovin imarteleva. Willard White, huomattava Hollantilainen ja Wotan, oli verraton Klingsor, vahvasti laulettu ja voimakkaasti deklamoitu. Whitella on niin paljon karismaa, että hän onnistui tekemään näinkin suuren vaikutuksen melko onnettomasta ohjauksesta huolimatta. Titurelin roolissa kuultiin Alfred Reinerin jykevää bassoa.

Kun musiikillinen puoli oli näin upea, monet valittivat Klaus Michael Grüberin ohjausta. Tämä ohjaus tehtiin yhteistyössä Madridin oopperan kanssa, missä se myös esitettiin ensin. Grüberin ohjaus oli ennen kaikkea hyvin pelkistettyä. Mitään varsinaista henkilöohjausta ei ollut, ja näyttämöllä olevien henkilöiden liikkeet oli pyritty minimoimaan. Tämä antoi koko teokselle melkoisen staattisen vaikutelman, mutta toisaalta korosti ennen kaikkea ensimmäisen ja viimeisen näytöksen rituaalimaisuutta. Toisaalta missään vaiheessa henkilöiden välisiä dramaattisia latauksia ei päässyt syntymään. Hän myös sai aikaan muutamia hyvin vaikuttavia näyttämökuvia. Ensimmäisessä ja viimeisessä näytöksessä näyttämökuva oli varsin naturalistinen. Ensimmäisen näytöksen metsä ja viimeisen näytöksen osittain lumen peittämä keto olivat mielestäni varsin kauniita. Upein näyttämökuva oli ensimmäisen näytöksen toinen kohtaus, jossa inspiraationa oli ollut Da Vincin viimeinen ehtoollinen. Tässä kivun murtama Amfortas, kuvaelma Kristus-hahmo, paljasti Graalin, joka osoittautui hieman epämääräiseksi kivimöhkäleeksi. Kolmannen näytöksen lopussa Graalia ei enää edes nähty, vaan Parsifal jäi seisomaan näyttämön eteen, läpinäkyvän verhon erottamana Graalin ritarikunnasta. Tämä symboliikka ei täysin auennut minulle. Mutta kokonaisuuksina nämä näytökset olivat vallan hyväksyttäviä.

Toinen näytös sen sijaan ei ollut. Klingsorin valtakunta yritettiin luoda lähinnä valoefektein. Aivan ensimmäisessä kohtauksessa tämä toimi kohtalaisen hyvin, mutta katosta roikkuva valkohai sai aikaan muutaman naurahduksen yleisön joukosta. Toisessa kohtauksessa valoefektit käytännössä hävisivät, ja kukkaistytöt ilmestyivät makaamaan näyttämölle. Odotin heidän jossain välissä nousevan lattialta, mutta he jäivätkin maahan koko kohtauksen ajaksi. Mitään eroottista tästä asetelmasta en voinut keksiä. Parsifal ja Kundry lauloivat pitkän duettonsa käytännössä tyhjällä näyttämöllä, ja varsinkin kun henkilöohjausta ei ollut, kohtaus menetti tehoaan. Keihään heittäminen sai hetkeksi pulssin nousemaan, mutta Klingsorin valtakunnan tuho, parin pienen styroksimöykyn kaatuminen, ei vakuuttanut alkuunkaan.

On ehkä totta, että Parsifalia ei voida ohjata siten, että näyttämökuva vastaisi täysin musiikin luomaa tunnelmaa (vaikka voisi kuvitella, että Wieland Wagnerin legendaarinen ohjaus 50-luvun Bayreuthissa pääsi aika lähelle tuota päämäärää), mutta kyllä tästä teoksesta saa enemmän irti, kuin mitä Grüberin ohjaus onnistui tekemään. Mitä mieltä sitten olikin Parsifalin omalaatuisesta buddalais-kristillisestä symboliikasta, olisi mahdotonta väittää, etteikö teoksella ole kuitenkin jokin sanoma. Teos ansaitsee hieman analyyttisemman ja toiminnallisemman ohjauksen, jotta se ei vaikuttaisi pelkältä oratoriolta. On selvää, että Wagner ei sitä sellaiseksi tarkoittanut. Ehdottoman hyvä puoli Grüberin ohjauksessa oli kuitenkin se, että musiikki pääsi vapaasti hengittämään, eikä ohjaus missään vaiheessa häirinnyt tätä. Ja kun kerran oli kyseessä näin mahtava musikaalinen kokemus, ehkä oli parempi näin, eikä siten, että ohjaus olisi selvästi pilannut koko teoksen musiikkia myöten.