Lohengrin on kolmas Wagner-ooppera, joka on esitetty Göteborgin uudessa oopperatalossa. Vajaan kymmenen vuoden ikäisessä talossa on jo nähty Hollantilainen ja Tannhäuser. Göteborgin oopperatalo on varsin viihtyisä rakennus, joka on rakennettu satama-alueelle aivan meren rantaan. Talo vaikuttaa ulkoapäin laivalta - ei ihme, että talo avattiin Lentävän hollantilaisen esityksellä. Wagner-seura järjesti tuolloin matkan sitä katsomaan. Sisältä talo on sisustettu lämpimän hengittävästi, ja keskeisenä aiheena on puu. Itse auditorio on tummin värein sisustettu, mutta ei kuitenkaan ole luotaan työntävä. Kooltaan se on lähes samaa luokkaa kuin Helsingin talo.
Kun musiikki alkoi soida, yllätyin salin erinomaisesta akustiikasta. Tässä asiassa ollaan onnistuttu vielä paremmin kuin Helsingissä. Tasapaino orkesterimontun ja laulajien välillä oli kerrassaan upeaa - kertaakaan eivät solistit jääneet orkesterin peittoon, ja he saivat vaivatta kaikki sanat projisoitua auditorioon.
Lohengrinin oli ohjannut belgialainen Guy Joosten, joka on myös ollut vastuussa Kansallisoopperan hienon Cosí fan tutten ohjauksesta. Valitettavasti tällä kertaa hänen ohjauksensa ei mennyt yhtä nappiin. Hän lähestyi teosta tietyllä brechtiläisellä otteella, jonka tarkoituksena oli ilmeisesti tuoda esille Lohengrinin ja yleensä tuon aikakauden grand opéra-vaikutteisen tyylin sovinnaisuuksien tyhjyys ja mahtipontisuus. Tämä onnistui kohdin, mutta suurimmaksi osaksi tulos oli heikohko. Lohengrinin tarinassa ei loppujen lopuksi ole kovin paljon syvyyttä, eikä teos kestä kovin dekonstruktiivista käsittelyä. Lisäksi ohjaus paljasti oopperasta joitakin ikäviä dramaturgisia ja musiikillisia heikkouksia korostamatta vastapainoksi teoksen vahvoja puolia.
Ensimmäisessä näytöksessä ylhäisöä kuvattiin rappioituneena. Näyttämö oli kuin suurien ryyppäjäisten jatkoilta, ja juhlapukuinen, krapulainen kansa kuunteli puolikiinnostuneena kuninkaan ja Telramundin kertomuksia. Puvustus oli enemmän tai vähemmän nykyaikaista. Kuningas kuvattiin fyysisesti heikoksi, ja hänen "airueensa" julisti asiansa seisoen pöydällä ja siemaillen viinaa. Elsa vaikutti lähinnä viikon ryypänneeltä ilotytöltä, mutta kerrankin hän ei ollut pukeutunut valkoiseen yöpaitaan. Tälle kaikelle Lohengrin oli kontrasti ilmestyessään perinteisesti säihkyvään haarniskaan pukeutuneena ritarina, joka ei selvästikään kuulunut tähän rappioituneeseen maailmaan. Joutsen kuvattiin symbolisesti suuren valkoisen siiven avulla, joka laskeutui näyttämön poikki Lohengrinin saapuessa. Siipi oli paikalla aina viimeiseen näytökseen asti.
Ensimmäinen näytös oli näistä omituisuuksista huolimatta kohtuullisen toimiva kokonaisuus. Valitettavasti toisessa näytöksessä homma alkoi hajota käsiin, ja mukaan tuli liikaa turhan koomisia piirteitä. Telramund ja Ortrud kuvattiin näytöksen alussa talonmieheksi ja siivoojaksi. Tarkemman henkilöohjauksen avulla tästä olisi vielä voinut tulla jotain, mutta näin pariskunta ei onnistunut vaikuttamaan riittävän uhkaavalta ja jopa Ortrudin suuri purkaus "Entweihte Götter!" ei herättänyt sellaisia tunteita kuin sen pitäisi. Toisessa kohtauksessa alkoholisoitununt "airut" luki julistuksensa suoraan sanomalehdestä, ikään kuin hän olisi lukenut otsikoita lehdestä, siemaillen tietenkin siinä välissä loiventavia. Lohengrinin ja Elsan häät kuvattiin suurena mediatapahtumana, jota kansa tuli ihmettelemään. Tässä tehtiin suurimmat ylilyönnit, kuten Elsan naurettavan pitkä laahus, joka oli selvästi parodiaa. Ongelmana tässä oli se, että komediaa tehtiin suureksi osaksi musiikkia kuuntelematta, ja henkilöohjaus oli turhan epämääräistä.
Kolmannessa näytöksessä tilanne saatiin taas paremmin hallintaan. Näytöksen alussa saatiin tuosta rasittavasta häämarssista hieman oikeaakin hauskuutta aikaan, kun uteliaat kansalaiset tulivat kurkkimaan hääparin toimia makuukammariin. Tämä tehtiin musiikin ehdoilla, joten sen teho oli paljon suurempi, ja Lohengrinin sanat "Das süsse Lied verhallt!" saivat aivan uuden merkityksen. Tässä kohtauksessa myös henkilöohjaus oli toimivampaa, kun Lohengrin yritti lähestyä Elsaa, ja tämä vältteli yrittäen samalla urkkia tietoja miehensä syntyperästä. Viimeisessä kohtauksessa kävelykeppiin (jota heilutettiin mahtipontisesti kuninkaan puhuessa "saksalaisesta miekasta") nojaava kuningas valmistautui lähettämään erittäin huonosti varustetun sotajoukkonsa taisteluun. Näytöksen lopuksi Lohengrin toi sotajoukon johtajaksi kadonneen Gottfriedin, joka oli nyt korkeintaan kuusivuotias pikkupoika, pyssy kädessä ja kypärä päässä. Tässä asiassa onnistuttiin tekemään ainakin minuun suuren vaikutuksen, ja asia jäi oikeasti hieman vaivaamaan minua. Miten tuollaisen pikkupojan johtamalla sotajoukolla voisi olla mitään mahdollisuuksia?
Musiikillisesti ottaen Lohengrinin esitys oli huomattavasti tasaisempi. Esityksen piti alun perin johtaa Marc Albrecht, mutta hän valitettavasti sairastui vain hieman ennen esitystä. Hänen tilalleen oli lyhyellä varoitusajalla saatu saksalainen Johannes Fritzsch, joka vaikuttaa tavallisesti Dresdenissä. Ällistyttävästi Fritzschiltä onnistui upeasti johtaa tiivis ja yhtenäinen esitys, vaikka hänellä oli ilmeisesti ollut vain muutama tunti harjoitusaikaa. Hän selvästikin tuntee tämän musiikin läpikotaisin, ja tarjosi laulajille vahvan tuen. Myös orkesteri soitti tarkasti ja kauniisi, joskin muutamilta hyvin pieniltä epätäsmällisyyksiltä tuskin voitiin tässä yhteydessä välttyä. Fritzschin tempot olivat varsin järkevän tuntuiset: sopivan nopeat, jotta dramaattinen jännite ei päässyt heltiämään, mutta tarvittaessa myös riittävän herkät. Tietty rutiininomaisuus kuitenkin oli havaittavissa, mutta tästä olisi ehkä päästy pidemmällä harjoitusajalla.
Laulajista paras oli Elsan laulanut Hillevi Martinpelto, joka nimestään huolimatta ei ole syntyperäinen suomalainen. Hänellä on periaatteessa ihanteellinen äänityyppi tuohon rooliin: olemukseltaan lyyrinen, mutta riittävän tukeva selvitäkseen tuosta roolista. Martinpelto lauloikin erinomaisesti, ja hänen äänensä soi väsymättä ja kauniisti varsinkin ylärekisterissä. Pientä epävireisyyttä oli havaittavissa keskirekisterissä, ja hänellä on maneerina lähteä varsinkin pitkiin nuotteihin alakautta, mutta nämä olivat lähinnä kauneusvirheitä. Martinpelto onnistui myös näyttämöllisesti kohtuullisen hyvin, epäkiitollisesta ohjauksesta huolimatta.
Lohengrinin lauloi amerikkalainen tenori Jeffrey Dowd. Hänenkin äänellinen materiaalinsa oli oikeaa tyyppiä. Ala- ja keskirekisterissä hänen äänensä soi miellyttävän baritonaalisesti ja sai tenoriaalista loistokkuutta ylärekisterissä, varsinkin hänen laulaessa fortea. Mistään varsinaisesta sankaritenorista ei tässä kuitenkaan ollut kyse, sellaisiin mittoihin Dowdin äänen volyymi ei riitä. Lisäksi hänen yrittäessään laulaa hiljemmin ääneen tuli ikävä vuotava sävy, joka pilasi hänen ensimmäisen sisääntulonsa. Dowdille kuitenkin kaikki pisteet siitä, että ylipäätään lauloi monet kohdat piano. Näyttämöllisesti Dowd sopi hyvin rooliinsa pitkänä ja hoikkana. Hän myös lausui saksaa hyvin.
Ruotsalainen lehdistö oli ylistänyt Irma Mellergaardin Ortrudia. Hän on sopraanofakkiin osittain hypännyt mezzo, joten äänen perussävy oli sopivan tumma. Hän myös lauloi varmasti ja vaivatta, joskin äänestä puuttuu todellinen dramaattinen ulottuvuus, jota Ortrudin rooli edellyttää tehdäkseen oikeanlaisen vaikutuksen. Mellergaard on selvästi hyvä näyttelijä, mutta hänen esityksestään toisen näytöksen alussa tuli minulle mieleen lähinnä Carmen, eikä synkkien muinasten jumalien papitar. Samanlaista voi sanoa Ronnie Johansenin esityksestä Telramundina. Hänellä on melko suuri baritoniääni, joka soi varmasti kaikissa rekistereissä. Varsinaisesta sankaribaritonista ei voida kuitenkaan puhua, sillä ääni ei soinut riittävän metallisesti ylärekisterissä, ja rasituksen myötä se alkoi menettää kiinteyttään. Mutta kohtuullinen esitys joka tapauksessa, eikä Johansen alentunut huutamaan, toisin kuin monet muut Telramundit. Kuninkaana Peter Klaveness vaikutti tähän ohjaukseen ehkä liian nuorelta, mutta onnistui muuten hyvin. Hänen äänestään puuttuu varsinainen suurten Wagner-bassojen sointi alarekisterissä, mutta ylärekisterissä se soi sitäkin komeammin ja vaivattomammin, mikä tietysti sopii tähän rooliin mainiosti. Mats Persson tarjosi poikkeuksellisen tervettä ja varmaa baritonilaulua airuena. GO:n kuoro kunnostautui, vaikka melko pienenä tarvitsikin muutamassa kohdassa sähköistä vahvistusta. Tämä oli kuitenkin hoidettu tyylikkäästi, eikä siten haitannut.
Vaikka Göteborgin Lohengrinin ohjaus tuotti lievän pettymyksen, kyseessä ei suinkaan ollut Kööpenhaminan Tristanin kaltainen katastrofi, ja musiikillinen anti korvasi suurelta osin näyttämölliset puutteet. Göteborgissa on nyt esitetty järjestyksessä Hollantilainen, Tannhäuser ja nyt Lohengrin - on mielenkiintoista nähdä seuraako näitä Tristan tai Ring. Jos seuraa, toivottavasti Wagner-seura järjestää uuden matkan mukavaan uuteen oopperatalo-tuttavuuteen.