Peter Häggblom

Hitlerillä huomattavasti Wagneria pahempia esikuvia. Wagner ja antisemitismi.

Kiitokset kuitenkin Rondolle ja Jokisipilälle että ottivat esiin tämän tärkeän aiheen, joka on jäänyt Suomessa yllättävän vähälle huomiolle. Käsittääkseni keskustelua ei ole juuri käyty vuosien 1997-98 jälkeen, jolloin ilmestyi mm. Joachim Köhlerin (-97) paljon keskustelua herättänyt kirja Wagners Hitler, Der Prophet und sein Vollstrecker. Jostakin syystä silloin ei kukaan ollut halukas Wagneriaanissa tai seurassamme yleensä kommentoimaan kirjaa ja sen Saksassa ja maailmalla synnyttämää kovaa kohua, enkä muista, että aihe olisi ollut seurassa esillä sen jälkeen kun Hannu Salmi piti Turussa lokakuussa 1994 luennon otsikolla "Wagner ja rasismi". Olimme kyllä nyt palaamassa tähän kysymykseen luennon muodossa helmikuussa 2003 jo ilman Rondon juttuakin. Vuosina 97-98 aiheesta kirjoittivat maassamme mm. Antti Vihinen, Jan Rydman ja Nils-Erik Forsgård. Tässä eräs linkki Jan Rydmanin viisaasta ja ajatuksia herättävästä kommentista siihen aikaan käytyyn keskusteluun: http://www.tsv.fi/ttapaht/982/keskus.html. Se liittyy Antti Vihisen kirjoitukseen: "Hitlerin Wagner, vaiko sittenkin: Wagnerin Hitler?" Politiikka lehdessä 4/1997. Tässä Wagneriaanissa on Antti Vihisen toinen vastakirjoitettu aiheeseen liittyvä artikkeli. Forsgårdilta löytyy kirjoitus: Hitlers Wagnerska verk Vasabladetista 5.7.1997, jossa hän kommentoi mielenkiintoisella tavalla Köhlerin kirjaa tuoreeltaan. Jonkun verran huomiota sai osakseen myös Brigitte Hamannin kirja Hitlers Wien, josta olen nähnyt HS:ssa 20.4.1997 Pertti Lassilan arvion.

Jokisipilän Rondo-kirjoitusta kommentoi asiantuntevasti ja asiallisesti Rondossa numero 1/2003 keskustelusivuillaan seuramme kunniapuheenjohtaja Uolevi Karrakoski. Rondo ei halunnut (tilaan vedoten) julkaista Karrakosken kirjoitusta kokonaisuudessaan, ja niinpä tässä lehdessä sen voi lukea alkuperäisessä lyhentämättömässä muodossa. Jatkamme keskustelua tästä tärkeästä aiheesta nyt Wagneriaanissa, ja toivon mukaan se jatkuu seuraavassa numerossa. Jokisipilän kirjoitus oli yksinään (ja pelkän Rondon varassa oleville lukijoille) ikävällä tavalla omiaan ylläpitämään ja kasvattamaan sellaisia ennakkoluuloja Wagnerista, joita syvässä kansassa valitettavasti usein edelleenkin vallitsee ja joihin törmää usein (hieman säälittävien katseiden muodossa), kun vilpittömässä mielessä kertoo olevansa Wagner-seuran jäsen ja pitävän hänen oopperoistaan. Täydennettynä muilla kirjoituksilla, jossa tuodaan esiin asian muitakin puolia ja tärkeitä taustoja, Jokisipilän ensimmäinen kirjoitus tietenkin puoltaa paikkaansa. Tämän kirjoitukseni mennessä taittoon, on sovittu että Jokisipilältä tulee ihan uusi artikkeli Wagneriaaniin, joka pohjautuisi osittain vanhaan Rondo-kirjoitukseen sekä Jokisipilän tuoreeseen puheenvuoroon aiheesta, jonka hän piti runsaslukuisen yleisön edessä seuran tilaisuudessa Turussa 13.2.2003.

Wagnerin heikkouksista ja poliittisista ylilyönneistä saa ja pitääkin puhua, mutta ei pelkkään negatiiviseen sävyyn. Wagner oli harvinaisen monisärmäinen ja monella tapaa hankala (ja valitettavasti eräissä kirjoituksissaan sekä lähinnä yksityisissä lausunnoissaan selvästi juutalaisvastainen, kuten oli moni muukin 1800-luvulla) ihminen hyvine ja heikkoine puolineen. Yritän tässä nyt omalta osaltani tuoda esiin joidenkin tutkijoiden ja kirjoittajien mielipiteitä näistä kysymyksistä ja välillä joitakin omia ajatuksiani. Jotta lukija saisi käsityksen maailmalla käytävästä kovastakin Wagner-keskustelusta, joudun valitettavasti siteeraamaan ikäviäkin asioita ja väitteitä, joista en ole aina välttämättä itse lainkaan samaa mieltä.

Wagnerin kirjoitus "Juutalaisuus musiikissa" ja muu juutalaisvastaisuus.

Ensimmäiset vuodet maanpaossa Dresdenin kevään 1849 kapinan kukistumisen jälkeen Wagner murehti surkeaa kohtaloaan ja haikaili uuden vallankumouksen perään, jonka hän odotti syntyvän ainakin Pariisissa. Näiden ajatusten vallassa hän ymppäsi Ring-tetralogian teksteihinsä selvästi vallankumouksellisia ajatuksia, miten kulta (=raha) ja valta turmelevat ja että rahan mahti pitäisi tuhota, jotta uudelle paremmalle elämälle

luotaisiin edellytykset. Näitä piirteitä G.B. Shaw käsittelee mukaansatempaavasti esseessään The Perfect Wagnerite vuodelta 1898.

Uskoisin että Wagnerin surullisen kuuluisa essee Das Judentum in der Musik (Juutalaisuus musiikissa), joka julkaistiin ensimmäistä kertaa "Neue Zeitschrift für Musik" -lehdessä 3. ja 6. syyskuuta 1850 nimimerkillä "K. Freigedank", on eräänlainen esityö tähän riistokapitalisteja ja koronkiskureita vastaan suunnattuun taisteluun. (Omissa nimissään ja osittain muokattuna Wagner julkaisi sen uudelleen pamfletin muodossa; kust. J.J. Weber. Leipzig v. 1869 - vuonna jolloin Cosima ja Wagnerin "muuttivat yhteen" - mutta vaikka tekstiä oli yritetty "hieman siivota" sen pääsisältö oli sama kuin vuoden 1850 versiossa.)

Tässä kirjoituksessaan Wagner purkaa myös pettymystään ja kateuttaan juutalaisia säveltäjiä kohtaan. Hän väittää siinä mm, että he lähinnä matkivat suuria saksalaisia säveltäjiä mutta eivät kykene luomaan mitään omaa ja uutta. Tämän hän tekee valitettavasti hyvin loukkaavalla ja rasistisia asenteita esiintuovalla tavalla, eikä ole ihme, että juutalaiset ja useimmat avarakatseiset ihmiset pitivät (ja pitävät) Wagnerin hyökkäyksiä loukkaavina.

Barry Millington kirjassaan Wagner kertoo kuvaavasti tästä kirjoituksesta sekä Wagnerin ja saksalaisten aikalaistensa juutalaisvastaisuudesta näin:

Neue Zeitschrift für Musikin palstoilla käyty polemiikki "heprealaisten taiteellisesta mausta" sai Wagnerin kirjoittamaan nimimerkillä artikkelin, joka sai pian aikaan suunnatonta kohua. Kyseinen artikkeli -Das Judentum in der Musik (Juutalaisuus musiikissa) - sisälsi hyökkäyksen säveltäjän siihenastista tukijaa Meyerbeeria vastaan (Meyerbeerin nimeä ei kuitenkaan mainita). Muutoin tekstissä ei ole mitään uutta: kaikki muut seikat tässä yksityiskohtia myöten varsin kiistanalaisessa häväistyskirjoituksessa heijastavat ennakkoluuloja ja pakkomielteitä, jotka olivat 1800-luvulla yleisiä monien saksalaisten keskuudessa. Wagnerin väitteistä voidaan esittää seuraavanlainen yhteenveto: Juutalaiset muusikot edustavat yhteiskunnassa vallitsevaa tyhjyyttä, jossa keskitytään kiihkeästi ainoastaan rahan ja aineellisten hyödykkeiden hankkimiseen. Juutalaisilla ei ole omaa kulttuuria, eikä heillä siksi ole myöskään aitoa taiteellista herkkätunteisuutta; muukalaisina yhteiskunnassa ja kaupankäyntiin vihkiytyneenä rotuna he eivät koskaan kykene luomaan mitään taiteellisesti arvokasta, vaan heidät on tuomittu jäljittelemään muita. Tunnettu juutalainen säveltäjä [Meyerbeer] on vaurastunut suunnattomasti huvittamalla ikävystynyttä yleisöään triviaaleilla latteuksilla, jotka on naamioitu säihkyvällä uutuuden loistolla. Juutalaisten taiteellisen herkkyyden puutteen pitäisi olla itsestäänselvyys heidän vastenmielisen ulkonäkönsä, heidän kimeän ja suhisevan seemiläisen puheäänensä, heidän keskusteluilleen ominaisen pinnallisen lörpöttelyn ja synagogassa kaikuvan irvokkaan kurlutuksen perusteella. Juutalaiset voivat pelastua ainoastaan kieltämällä juutalaisuutensa.

Vähemmän terävä ja rodullisesti solvaava osa kiistakirjoituksesta kuuluu antisemitismin helposti tunnistettavaan yleiseen perinteeseen. Juutalaisen fysionomian luonteenomaisia piirteitä karrikoitiin jo 1400-luvulla, ja juutalaisten vapauttamista koskevien uudistusten yhteydessä 1700-luvun lopulla poleemiseen kirjoitteluun ilmaantuivat pitkä nenä ja lyhyt ruumiinrakenne; itse asiassa tämä stereotyyppi oli vakiintunut jo 1700-luvun puolivälissä. Juutalaisen henkilön oletettua fyysistä rumuutta, saksan kielen vivahteiden tajun puutetta sekä yleistä ahneutta ja epäluotettavuutta oli kuvattu yksityiskohtaisesti monissa vuoteen 1850 mennessä ilmestyneissä romaaneissa, joiden kirjoittajien maine oli muutoin moitteettoman humaani. Kyseisen stereotyypin sisältävien teosten joukossa oli vuosisadan kaksi suosituinta romaania, jotka kummatkin olivat liberaalien kirjailijoiden laatimia, nimittäin Gustav Freytagin Soll und Haben (Debet ja kredit) vuodelta 1855 sekä vuonna 1862 ilmestynyt Wilhelm Raaben Hungerpastor (Nälkäpappi). Tämä kuva juutalaisesta oli, kuten George Mosse on todennut, "[völkisch-] ideologiaan sisältyvän aggression tunteen keskipisteenä".1 Ja juuri tämä ideologia on keskeinen Wagnerin sinänsä tarkkanäköisessä analyysissa juutalaisista: juutalaisia on tarkasteltu kulttuurin - erityisesti hänen oman aikansa saksalaisen kulttuurin - kannalta. Hän väittää, että koska juutalaiset taiteilijat ovat juurettomia ja työskentelevät vieraan tradition piirissä, he eivät pysty mieltämään ja siten peilaamaan Saksan kansan sisäisiä tuntemuksia. "Tunte­muksiin" syventyminen - mikä tulee esiin tässä kuten Wagnerin muissakin zürichiläisissä esseissä ja myöhemmissä kirjoituksissa - on kokonaisuudessaan luonteenomaista 1800-luvun saksalaiselle ajattelulle. Erityisesti se liittyy völkisch-ideologiaan: kotimaan kamaran herättämään innoitukseen ja vaistomaiseen maanmiehiä kohtaan tunnettavaan hengenheimolaisuuteen.

Völkisch-ideologian mukaisessa näkemyksessä juutalaiselta puuttuvat todelliset tuntemukset ja henkisyys, koska hän on sivullinen. Mutta vaikka juutalaisuus olikin sinänsä epäsaksalaista, oltiin sitä mieltä, että yksilötasolla juutalaisilla oli mahdollisuus assimiloitua muuhun väestöön. Vapaamielisemmän näkökannan mukaan juutalaisten oli syytä luopua "taikauskos­taan", pinttyneistä tavoistaan ja ammateistaan sekä osallistua uudelleenkoulutukseen. Saksalaisen kirjallisuuden historia valistuksen ajasta aina kolmannen valtakunnan tuhoutumiseen asti on juutalaisvastaisten tunteiden viheliäinen luettelo, eikä juutalaisille myötämielisiä juuri ollut. Sekä merkittävät että vähemmän merkittävät henkilöt ilmaisivat vaihtelevassa määrin vihamielisyytensä ja halveksuntansa juutalaisia kohtaan. Heitä olivat mm. Clemens Brentano ja Achim von Arnim (kansanrunokokoelman Des Knaben Wunderhorn kerääjät), Grimmin veljekset, Ludwig Tieck, Hegel (varhaisessa elämänvaiheessaan), Schopenhauer, Karl Marx sekä tunnettu liberaali Hoffmann von Fallersleben. Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin, ja voitaisiin mennä ajassa taaksepäin aina Lutheriin asti. Luther herjasi voimakkaasti juutalaisia, esitti synagogien polttamista ja toisteli varhaisempiakin keskiaikaisia päähänpinttymiä.2 Marxin tekstin Juutalaiskysymyksestä (1843) loppu muistuttaa merkittävällä tavalla Wagnerin esseetä: "Juutalaisten yhteiskunnallinen vapautuminen tarkoittaa yhteiskunnan vapautumista juutalaisuudesta."

Vuosien 1848-49 jälkimainingeissa juutalaiset, jotka jo ennestään olivat suosittu halveksunnan kohde, saivat osakseen syntipukin roolin. Jotkut syyttivät heitä vallankumouksellisesta agitaatiosta, toiset taas (rasistisen logiikan mukaisesti) siitä, että he olivat provosoineet vallankumouksen syttymistä pankkiireina ja kauppiaina harjoittamallaan häikäilemättömällä riistolla. Turhautuneena egoistina Wagner tarvitsi syntipukkeja muita kipeämmin. Suuri pää ja muut esiinpistävät ominaispiirteet, joiden vastakohtana oli poikkeuksellisen lyhyt vartalo, antoivat yhdessä miltei epämuodostuneen vaikutelman; epäselvyys isän henkilöllisyydestä (joka saattoi hänen käsityksensä mukaan jopa olla juutalainen), epäonnistuneet rakkaussuhteet, heikko urakehitys, juurettomuus ja kontaktien estyminen hänen kotiyleisöönsä - kaikki nämä ovat klassisia aineksia alemmuuskompleksiin, jonka vallassa oli mahdollista suojella itseään turvautumalla vastenmieliseen ja rasistiseen asenteeseen. Mutta hänen haavansa olivat tätäkin syvemmät. Hän omaksui liioitellun masokistisesti Ahasveruksen - vaeltavan juutalaisen - juurettoman ja kärsivän taiteilijan roolin.3 Hän kaipasi tunnustusta maanmiehiltään ja halusi olla yksi heistä, mutta rikkaat ja menestyvät juutalaiset ruokkivat hänen kateuttaan. Enemmän intohimoon kuin logiikkaan tukeutumalla hän väitti, ettei juutalaisilla ollut mitään käsitystä yhteisöllisyydestä, kun tosiasiassa heillä oli luja etnisen identiteetin taju (vaikkei heillä ollutkaan isänmaata) - ennen kaikkea siksi, että monet heistä kokivat vaikeaksi saada juutalaisuuttaan sopimaan saksalaiseen nationalismiin - ja lisäksi Vanhassa testamentissa oma kansallinen myyttinsä. Joka tapauksessa juutalaiset palvelivat syntipukkeina mainiosti Wagnerin tarpeita. Riippumatta siitä, hyväksymmekö me ajatuksen, että Alberich, Mime ja Beckmesser on osaltaan tarkoitettu eräänlaisiksi karikatyyreiksi juutalaisista, on riittävästi syitä olettaa, että Wagnerin roistot - samoin kuin hänen antisemitisminsä - peilaavat suuressa määrin hänen turhautumistaan, syyllisyydentuntoaan ja itseinhoaan.

(Ote on kirjan luvusta 5 "Maanpako (1849-1855); käännös: Jopi Harri. Koko kirja on tarkoitus julkaista seuramme kustantamana tämän vuoden aikana.)

Toinen arvostettu Wagner-tutkija, lehtimies ja kirjailija Dieter David Scholz kirjassaan Richard Wagners Antisemitismus (1990, uusin painos v 2000) on selvästi sitä mieltä että kirjoitus ei syntynyt ensisijaisesti rasistisista syistä vaan reaktiona tilanteeseen, jossa Wagneria ärsytti suunnattomasti Meyerbeerin oopperastaan Le Prophète (Ooppera oli saanut kantaesityksenä Pariisissa 6.4.1849 eikä käsittele vanhatestamentillista profeettaa, vaan 1500-luvun protestanttista alankomaalaista Jan Beukelsonia) saaman palkkion suuruus ja huomio saksalaisessa lehdistössä. Pariisin ooppera oli maksanut tekijälle esitysoikeudesta 19.000 frangia ja partituurin kustantaja 44.000 frangia. Samoihin aikoihin Weimarin Lohengrinin ensiesityksestä Wagner oli saanut kokonaista 600 Markkaa. Vuonna 1850, jolloin Wagner julkaisi em kirjoituksensa, esimerkiksi "Neuen Berliner Musikzeitungissa" julkaisi 120 artikkelia ja uutista, jotka käsittelivät oopperaa Le Prophète. Sen vuoden vuosikerrasta vain kolmessa numerossa ei ollut mitään Meyerbeeria käsittelevää kirjoitusta! Wagnerista samasta vuosikerrasta löytyy vain viisi mainintaa, yhteensä 29 riviä, joista kaksi neli- ja viisirivistä uutista Lohengrinin kantaesityksestä. Toisessa näistä ei ole mainintaa kuka oli Lohengrinin säveltänyt. (Wagnerin ärtymys lehdistöä kohtaan käy ilmi kirjeessään Lisztille 18.4.1851)

Scholz mainitsee myös, että varsinainen laukaiseva tekijä Wagnerin kirjoitukseen oli ollut hänen ystäväpiiriinsä kuuluneen Theodor Uhligin "Neue Zeitschrift für Musikissa" ollut poleeminen artikkeli "heprealaisesta taidemausta" ("hebräischen Kunstgeschmack"). Tästä Wagnerille välähti mieleen Meyerbeerin akilleenkantapää, tämän juutalainen syntyperä, ja siitä tämä "ajatuskatko" lähti liikkeelle: Wagner oli löytänyt maalitaulun turhautumiselleen. Wagnerin kirjoitus ei siis Scholzin mukaan ollut suunnattu yleisesti juutalaisia vastaan, mutta silloin häneen kylläkin pesiytyi tämä ennakkoluulo, josta myöhemmin - Cosiman lietsomana - kehittyi eräänlainen juutalaisviha.

Scholzin antaman tiedon lisäksi voisi tässä tuoda esiin muitakin taustaseikkoja, joita on helppo uskoa olevan Wagnerin purkauksen takana. Wagnerin oopperat olivat, jo ennen maanpakoon joutumista ja Lohengrinin kantaesitystä, saaneet saksalaisessa lehdistössä musiikkiarvostelijoiden joukossa yleensä huonon vastaanoton (ainakin hänen omasta mielestään, mikä käy ilmi Elämäni-kirjasta). Nyt (v. 1850) hänen rasitteekseen luettiin vielä "maanpetturin" maine. Paitsi taiteellista arvostusta Wagner kaipasi oloja, joissa hänen taloutensa olisi mahdollistanut siedettävän elämän.

Kateuden aihetta hänellä oli siis kollegoja kohtaan, jotka nauttivat sekä arvostusta että turvattua elämää. Juuri Meyerbeerista löytyi edellä kerrottujen faktojen lisäksi paljon kadehdittavaa: Jakob (Yaakov) Liebmann Beer syntyi juutalaisperheeseen 5.9.1791 Berliinissä. Hänen isänä menestyi pankki- ja finanssialalla ja pojalla oli jo tällä perusteella odotettavissa taloushuolista vapaa elämä. Poika oli lahjakas ja häntä pidettiin jo nuoruudessaan eräänä Berliinin parhaimmista pianisteista. Tätä lahjakkuutta halusi hänen äidinpuoleinen isoisänsä Liebmann Meyer Wulf, toisen pankkiirifirman johtaja, edistää myöntämällä Jacobille 300.000 frangin elinikäisen tulon, jotta hän voisi siten vapaasti kehittyä musiikin alalla. Ainoa ehto tälle tuelle oli, että Jacobin tuli liittää nimeensä sanan Meyer - ei kovin kohtuuton ehto. Näin hänestä tuli joksikin aikaa Jacob Meyer-Beer, josta jossain vaihe väliviiva jäi sitten pois. Sanottakoon vielä Wagnerin "puolustukseksi", että hän ei suinkaan ollut ainoa, joka (kateutensa ja toisenlaisen taidenäkemyksensä takia) arvosteli menestynyttä ja arvostettua Meyerbeeria. (Meyerbeer jäi jonkun aikaa kuolemansa [1864] jälkeen pitkäksi aikaa Wagnerin, Verdin ja muiden varjoon, mihin ehkä vaikutti sekin, ettei hän elinaikanaan herrasmiehenä lähtenyt julkisesti väittelemään vastustajiensa kanssa eikä puolustautunut vääriäkään - Wagnerin tai muiden esittämiä - hyökkäyksiä vastaan. Viime aikoina kiinnostus häneen on herännyt uudestaan ja vilkkaan Giacomo Meyerbeer fan clubin toiminnasta ja säveltäjästä voi lukea netistä: http://www.meyerbeer.com/). Wagnerin ja Meyerbeerin suhteesta löytyy paljon materiaalia em. fan clubin kotisivuilta: http://www.meyerbeer.com./meyerbee.htm#eylon , joka antaa hyvinkin Wagnerin vastaisille juutalaisille puheenvuoroille palstatilaa.

Joissakin muissakin Wagnerin myöhempien vuosien proosakirjoituksissa ja Bayreuther Blätterissä kieltämättä tulee esiin säveltäjän juutalaisvastainen asenne, mutta hänen suuhunsa pistetyt raskauttavimmat antisemiittiset "lausuntonsa" perustuvat Cosiman päiväkirjoihin kirjaamiin Wagnerin tokaisuihin, vitseihin ja pöytäpuheisiin, joita ei ollut missään tapauksessa tarkoitettu julkisuuteen. Näitä lauseita monet nykyiset "Wagnerin viholliset" poimivat esiin ja lukevat kuin piru Raamattua, nautiskellen löytämästään "todistusaineistosta". (Cosiman Päiväkirjat vuosilta 1869-1883 ilmestyivät vasta v 1976-77 Wagnerin suvun vastustettua pitkään niiden julkaisemista). Tässä ei ole nyt mahdollista syventyä näihin, mutta esim tulevassa Barry Millingtonin Wagner-kirjassamme näitäkin jonkin verran käsitellään.

"Bayreuthin piiri" ja suvun kanssakäyminen Hitlerin kanssa

Richard Wagneriin (1813-1883) liitettävä antisemitismi ja mahdollinen kytkentä kansallissosialisteihin juontaa juurensa pitkälti Bayreuthin perillisiin, Cosimaan (1837-1930) ja ns. "Bayreuthin piiriin". Suurin syyllinen lienee mies, joka vuonna 1923 toi Hitlerin Wahnfriediin, englantilainen aristokraatti Houston Stewart Chamberlain (1855-1927), Richardin tyttären Evan (1867-1942) aviomies, joka piti Hitleriä "Jumalan lahjana Saksalle". Chamberlainin Wagner-biografia oli ilmestynyt v 1896. Siinä korostetaan Wagnerin ja hänen oopperoidensa rasistisia puolia, joita natsit omaksuivat ja mielellään levittivät. Chamberlainin kirjasta otettiin 1930-lukuun mennessä lukuisia uusintapainoksia, ja sen aatemaailma vaikuttaa valitettavasti vieläkin monien ihmisten Wagner-tietämykseen.

Siegfried (1869-1930) ja varsinkin Winifred Wagner (1897-1980) ottivat Hitlerin avosylin vastaan Bayreuthissa. Tässä ei ole mahdollista tätä aihetta käsitellä, ja totean vain, että se ei tietenkään todista, että myös Richard olisi ollut Hitlerin kannattaja, mikäli olisivat eläneet yhtä aikaa. Vuonna 2002 ilmestyi erinomainen Birgitte Hamannin kirja Winifred Wagner oder Hitlers Bayreuth. Hamannin kirja Winifredistä kertoo että Hitlerin palvomisella oli rajansa Wahnfriedissakin. Winifred toi mm. esiin paheksuntansa juutalaisvainoja vastaan. Kirjan mukaan hän yritti pelastaa juutalaisia muusikoita vetoamalla suoraan Hitleriin. Hitler ei tästä pitänyt ja lakkasi käymästä Festivaaleilla vuodesta 1940 alkaen, vaikka sotajuhlia järjestettiin aina kesään 1944 asti.

Sodan jälkeen Festivaalit voitiin käynnistää uudelleen vuonna 1951. Ehtona oli kompromettoituneen Winifredin jättäytyminen kokonaan pois juhlien johdosta ja hallinnosta. Vaikka pojat Wolfgang (1919-) ja Wieland (1917-66) olivat ehtineet jo toimia talossa Hitlerin aikana, heidän julistuksensa Uudesta (ja täydellisesti uudistuneesta) Bayreuthista hyväksyttiin, ja he onnistuivat (miehitysvaltioiden hyväksyminä) saamaan vastuun juhlien järjestelyistä. Alkuaikoina, ja ainakin Wielandin kuolemaan asti, he toimivat aina itse kaikkien talossa esitettävien oopperoiden ohjaajina. Ensitöikseen he ryhtyivätkin ponnekkaasti riisumaan ohjauksista ja lavastuksista kaiken kansallissosialismiin, mahtipontisuuteen, militarismiin ja rasismiin liittyvän. Pian juhlat saavuttivat suurten kulttuuripiirien ja yleisön arvostuksen, ja nykyään juhlilla on ehkä korkeampi maine kuin milloinkaan.

Enää ei tietääkseni Wagnerin suvusta ole käytössä termiä "Bayreuthin piiri", mutta Wagnerien suku onnistuu keskinäisellä riitelyllään ja erimielisyyksillään pääsemään usein lehtien palstoille. Erikoista on Wolfgangin pojan Gottfriedin (1947-) kohtalo ja rooli. Hän on rikkonut täysin välinsä isäänsä, ja ottanut kantaakseen koko sukunsa puolesta kaikkien Wagnerien osasyyllisyyden kolmannen valtakunnan hirmuteoista. Kirjassaan (ks lähdeluettelo) hän toteaa mm: "Kiihottavilla antisemiittisillä kirjoituksillaan Richard Wagner oli osavastuussa Bayreuthin muuttumisesta Auschwitziksi (for the transition from Bayreuth to Auschwitz)." Hän on omistanut elämänsä kirjoittamaan ja luennoimaan Richard Wagnerin antisemitismistä sekä sen vaikutuksesta Saksan politiikkaan ja kulttuuriin.

Hitlerin esikuvia

Kiistattomin kytkentä Wagnerin ja Hitlerin välillä on, että natsit tekivät Wagnerista voimakkaan symbolin ja että Adolf Hitler sanoi itse pitävänsä Richard Wagneria nuoruudesta asti suurena esikuvanaan ja inspiraation antajana. (Todettakoon tässä varmuuden vuoksi, että Hitler syntyi vuonna 1889, eli kuusi vuotta Richard Wagnerin kuoleman jälkeen.) Tästä oli valitettavasti ikävänä seurauksena, että sodan jälkeen se haittasi pitkään Wagnerin oopperoiden esittämistä, ja yhä vielä se joskus leimaa perusteettomasti hänen musiikkinsa ystäviä vähintäänkin poliittisesti arveluttaviksi ja pahimmassa tapauksessa jopa epäilyttäviksi Hitlerin ja natsien ihailijoiksi. Tämän ennakkoluulon poistamiseksi seurallamme ja muilla Wagner-seuroilla ympäri maailmaa on edelleen työkenttää edessä. Israel on tämän kytkennän osalta äärimmäisen tiukka. Kun Lentävä Hollantilainen esitettiin kokonaisuutena elokuussa 1995 Israelin radiossa, se mursi pitkän tabun, koska se oli ollut epävirallisesti pannaan julistettu vuoden 1938 "kristalliyön" jälkeen. Tämä radiointi herätti maassa kovan keskustelun, joka jatkuu vieläkin. Kokonaista Wagner-oopperaesitystä näyttämöllä Israelissa ei ole vielä nähty. Monien mielestä sellaista ei voi ajatella, niin kauan kuin Holocaustin kokeneita on vielä elävien joukossa.

Hitlerin nuoruuden (mahdollisesti ainoa?) ystävä, muusikko August Kubizek kertoo kirjassaan Adolf Hitler mein Jugendfreund (1953) että he kävivät usein yhdessä katsomassa Wagnerin oopperoita, ensin Linzissä ja myöhemmin Wienissä (jossa Hitler asui vuosina 1907-1913). Brigitte Hamann kirjassaan Hitlers Wien - Lehrjahre eines Diktators, referoi Kubizekin kertomusta kirjan sivuilla 39-40:

Linzin Landesteatterissa esitettiin vuosina 1905-06 ainakin Lohengrin ja Rienzi. Hitler piti silloin paitsi Wagnerin oopperoista Schillerin draamoista. Näitä esittivät siihen aikaan lähinnä juutalaiset (!) taiteilijat. Erään Linzin oopperan Rienzi-esityksen jälkeen vuonna 1905, 16-vuotias Hitler oli vaipunut "aivan ekstaasiin ja hurmaan", ja oli kertonut ystävälleen "kuvaavasti Saksan kansan tulevaisuudesta" ja siteerannut kohtia Rienzistä, missä Rienzi sanoo: "Doch wählet ihr zum Schützer mich/ der Rechte, die dem Volk erkannt,/ so blickt auf eure Ahnen hin:/ und nennt mich euren Volkstribun", ("Mutta jos valitsette minut kansalle kuuluvien oikeuksien suojelijaksi, tehkää kuten esi-isänne ja nimittäkää minut kansantribuuniksenne") johon kansa vastaa: "Rienzi, Heil dir, dir Volkstribunen!" ("Rienzi, terve, kansantribuuni"). Olisikohan tästä esityksestä peräisin tämä natsien niin vaalima "Heil"-sana, jolle Saila Luoma eo käännöksessä (Wagneriaani 17) on löytänyt hyvinkin suomalaisen suuhun sopivan käännöksen "terve"? Vastaavasti olen aina olettanut, että Lohengrinin viimeisestä repliikistä "Seht da den Herzog von Brabant! Zum Führer sei er euch ernannt!", Hitler löysi itselleen mieleisen tittelinsä. Tätä kytkentää jotkut nykypäivän ohjaajat pitävät niinkin arkaluontoisena asiana, että korvaavat sanan "Führer" (johtaja) sanalla "Schützer" (suojelija).

Hitler itse viittasi vuonna 1939 tähän mainittuun Linzin Rienzi-esitykseen. toteamalla Bayreuthissa Winifredille: "Sinä hetkenä se kaikki alkoi". Eli Hitler itse on kieltämättä pitänyt Wagneria tärkeänä esikuvana ja inspiraation lähteenä. Tällehän Wagner ei voinut mitään. Wagnerin eduksi on sanottava myös, että Rienzin juoni noudattaa hyvinkin tarkkaan englantilaisen Bulwer-Lyttonin romaania. Sen jälkeen hänen oopperansa tekstit ja juonet olivat kokonaan hänen itsensä kirjoittamia. Rienzi jäi Wagnerin ainoaksi "historialliseksi" oopperaksi, eikä Wagner kypsässä iässä itse enää arvostanut tätä hänelle nuorena kunniaa ja mainetta tuonutta työtään, mistä on osoituksena, ettei hän itse - eikä sukukaan hänen jälkeensä - ole ikinä esittänyt teosta Bayreuthissa. (Nykyään sitä esitetään erittäin harvoin muuallakin - vaikkakaan ei välttämättä Hitler-kytkentöjen tähden.) Valitettavasti Hitlerin kiintymys teokseen koitui teoksen alkuperäisen partituurin (joka oli ainoa lyhentämätön versio) kohtaloksi. Partituuri oli joutunut Hitlerin haltuun ja se todennäköisesti tuhoutui hänen kanssaan Berliinissä 1945.

Lehdistössä käydyn keskustelun perusteella monelle varmaan tulee mielikuva, että Wagner olisi ollut Hitlerin ainoa ja tärkein "oppi-isä". Hitleriin vaikuttivat monet ajan tapahtumat ja ilmiöt, ja näistä on esimerkiksi Hamann edellä kerrotussa kirjassaan seikkaperäisesti ja elävästi kertonut. Paljon Wagneria pahempi esikuva oli Wienissä vaikuttanut rasistisen okkultismin harrastaja Guido von List (1848-1919). List puhui jo ennen ensimmäistä maailmansotaa "loistavasta teokraattisesta arjalais-germaanisesta menneisyydestä", jossa valtakuntaa olivat johtaneet pappiskuninkaat ja "syvällistä viisautta omaava gnostisesti vihitty aatelisto". List oli ensimmäinen populaarikirjailija, joka yhdisti 1900-luvun ensimmäisinä vuosina ns "ariosofiaksi" "völkisch"-idealogian (vrt. 1800-luvun "völkisch"-käsitettä, jota on käsitelty eo otteessa Millingtonin kirjasta), okkultismin ja teosofian. (Tarjei Stramme, Nazi-okkultismen, http://uncletaz.com/norsktaz/nazi.html). List ja hänen wieniläinen uskonveljensä ja seuraajansa, rotuteoreetikko Jörg Lanz von Liebenfels (1874-1954) puhuivat myös jo ennen ensimmäistä maailmansotaa ja sen aikana "kohta edessä olevasta tuhatvuotisesta valtakunnasta" ja siitä, miten tämän valtakunnan alettua, alempiarvoisista roduista osa pannaan orjatyöhön ja osa uhrataan polttouuneissa jumalille! Lanz on kertonut tavanneensa Hitlerin Wienissä vuonna 1909, kun tämä oli pyytänyt häneltä rasistisia oppeja sisältänyttä Ostara-nimistä (jonka julkaisi Lanz) laajalevikkistä wieniläistä julkaisua. Lanzilla oli jo noihin aikoihin käytössä hakaristilippu, joka oli Listille ja Lanzille "voittamattomuuden" ja "puhtaan veren" symboli. Listin ja hänen vuonna 1911 perustamansa salainen loosi "Hoher Armanen Ordenin" oppeja pääkallosormuksineen natsit, kolmannen valtakunnan pääideologinsa Heinrich Himmlerin johdolla, "hyödynsivät" 1930-luvulla perustetuissa SS-veljeskunnissa ja -joukoissa. SS:n esikuvina olivat vanhat keisariajan ritarikunnat sekä Ignatius Loyolan (1491-1566) organisoimat jesuiitat. Näistä kytkennöistä tuli 9. tammikuuta Radio Ylen Ykkösestä valtavan kiintoisa ja hyvin tehty ohjelma: Radioateljee esittää: Taru pääkallosormusten herrasta. Eurooppalaista synkempää historiaa. (Toteutus ja käsikirjoitus: Tapio Tamminen ja tuotanto Harri Huhtamäki.) Kiitokset YLE:lle ja tekijöille tästä. Tilan ja ajan puutteen vuoksi mainitsen ilman kommentteja muita selvästi Hitleriä inspiroineita henkilöitä, eikä listani tietenkään voi eikä pyrikään olemaan mitenkään tyhjentävä: Joseph Arthur de Gobineau (1816-1882), H. Stewart Chamberlain, Dietrich Eckart (1868-1923) sekä rasistinen wieniläispoliitikko Karl Lueger (1844-1910).

Sanotaan, että Mein Kampf kirjoitettiin Wahnfriedin lahjoittamalle paperilla ja että Hitler käytti taustamusiikkina Wagnerin oopperalevyjä. Toinen taiteellinen inspiraation lähde Hitlerille on ollut saksalainen taidemaalari ja arkkitehti Franz von Stuck (1863-1928) (Führermyten Adolf Hitler, Joseph Goebbels og historien bag et folkemord. Tiderne Skifter, Copenhagen, 1996). Kerrotaan, että Hitler ihaili erityisesti von Stuckin maalausta "Die wilde Jagd", jossa hän mielellään näki itseään kuvatun metsästäjänä (tukka, viikset, tuimat kasvot). On sanottu, että metsästäjä esittää Wotania. Tästä voi lukea tarkemmin esim. Robert G.L. Waiten kirjasta The Psychopathic God: Adolf Hitler, 1993. Maalaus on nähtävissä "nettimuseossa" osoitteesta http://cgfa.sunsite.dk/stuck/p-stuck2.htm.

Löytyykö Wagnerin oopperoista juutalaisvastaisuutta?

Edellä siteeratussa Millingtonin tekstissä käy lyhyesti ilmi, että eräät tutkijat ovat löytäneet myös Wagnerin oopperoista rasismia ja juutalaisvastaisuutta. Voihan olla että niitä löytyy jonkin verran, jos hakemalla hakee ja tuntee juutalaisten tapoja tai niitä mielikuvia mitä niistä oli Saksassa ja Keski-Euroopassa 1800-luvulla. Itse - yli 60 eri produktiota näyttämöllä nähneenä - en niitä löydä (eikä moni Wagner-tutkijakaan), mutta täytyy myöntää, etten ole kovin aktiivisesti niitä hakenutkaan. Ja voin yhtyä Peter Bassettin Ringiä koskevaan mielipiteeseen kirjassaan Uuden vuosituhannen Ring - Opas Wagnerin Nibelungin sormukseen, kust. Suomen Wagner-seura, 1999:

Nibelungin sormuksesta on tehty useita huomattavia marxilaisia tulkintoja; niinpä vuonna 1963 Neuvostoliitossa julkaistiin erikoinen juhlapostimerkki Richard Wagnerin 150-vuotissyntymäpäivän kunniaksi. Ennen kuin tulemme siihen lopputulokseen, että Wagner oli kommunistin prototyyppi, niin kuin Itä-Euroopan johtajilla oli tapana ajatella, tai päädymme Hitlerin ja hänen ystäviensä tavoin pitämään Wagneria natsina, meidän on syytä muistaa, että Nibelungin sormusta voidaan helposti muokata mihin tahansa poliittiseen tai yhteiskunnalliseen tulkintaan sopivaksi. On ollut vasemmistolaisia, oikeistolaisia, poliittiseen keskustaan tukeutuvia sekä myös vihreän linjan ympäristönsuojelua korostavia Sormuksen tulkintoja. On toteutuksia, joissa Ringin tapahtumapaikka on siirretty ulkoavaruuteen, ja tetralogiaa on esitetty myös laser-valoihin tukeutumalla. Nibelungin sormus on tulkittu kuvaukseksi ydinsodan jälkeisestä katastrofista, ja teoksesta on tehty jopa sovitus, jossa näyttämöllä on autoja ja roskapönttöjä ja jossa Brünnhilde kulkee näyttämöllä pää paperikassissa. Lyhyesti sanoen: näyttämöohjaukset ovat vaihdelleet kunkin sukupolven ja kunkin ohjaajan fantasioiden mukaisesti, mutta teos itse jatkaa kulkuaan ja marssii ikuisesti eteenpäin...

Ensisijaisesti juutalaisvastaisuutta ovat oopperoista hakeneet ja löytäneet juutalaista syntyperää olevat tutkijat ja kirjailijat - joista Millington edellä mainitsee joitakin - ja täytyy myöntää, että heillä Holocaustin jälkeen on kieltämättä muita suurempi syy niitä sieltä hakea. Juutalaista kulttuuria tuntevana he varmaan myös löytävät niitä meitä tavallisia oopperanystäviä helpommin. Erityistä on ehkä monien mielestä, että nämä - nimittäisinkö heitä nyt vaikka "fundamentalistitutkijoiksi" - pitävät Wagneria kierona, koska hän ei ole käyttänyt ilkeille hahmoilleen juutalaisia nimiä eikä kutsunut heitä juutalaisiksi. Wagneria syytetään "yleisönsä manipuloinnista tunnetasolla" ja siitä, että hän "taitavasti riisuu yleisöltään kriittisen ajattelun".

Tässä ei ole nyt mahdollista ruotia tätä aspektia mitenkään syvällisesti, mutta jotta meidän olisi helpompi ymmärtää myös "näitten ylikriittisten" argumentteja ja motiiveja, koetan listata lukijoille tiedoksi niitä hahmoja ja piirteitä oopperoissa, joita jotkut pitävät tai ovat pitäneet juutalaisia kuvaavina hahmoina tai -karikatyyreina.

Ne, jotka löytävät oopperoista rasismia ja juutalaisvastaisuutta*) väittävät siis mm. että:

Wagner syyttää juutalaisia rahanahneiksi riistokapitalisteiksi ja metaforisesti kytkee heidät nibelungeihin, kiroukseen, peikkoihin ja kullanhimoon. Alberich olisi ahne juutalaiskauppias, josta tulee vallanhimoinen peikkopaholainen, joka himoaa arjalaisia neitoja saastuttaakseen heidän verensä, ja joka uhraa himonsa saadakseen kullan, ja päästäkseen sitä kautta maailman valtiaaksi.

Mimeä kohdellaan vielä huonommin. Hänet on nähty "haisevana ghettojuutalaisena", jota Ringin pelkoa tuntematon ja "vailla omaatuntoa oleva puhdas arjalaissankari" Siegfried vihaa "pelkästään ulkonäkönsä ja hajunsa vuoksi".

Sigfried on nähty "pelkäämättömänä teutonina", joka ei tunne minkäänlaista katumusta tapettuaan, omasta mielestään täysin oikeutetusti, itseään kasvattaneen ja hoivanneen Mimen. Siegfried nähdään Ringin "sotasankarina, arkkityyppisenä esi-natsina".

Beckmesser (kuten em Alberich ja Mimekin) esitetään usein pienenä, kyttyräselkäisenä, epärehellisenä, yksitoikkoisena, känsäisenä hahmona. Lisäksi Wagner on kirjoittanut mainituille roolihahmoille heidän äänensä luonnottoman korkeaan rekisteriin ja antanut heille tritoneja ja muita kiusallisia intervalleja laulettavakseen.

Hyvin yllättävältä tuntuu meistä tavallisista katselijoista se, että monet näistä kriitikoista pitävät Parsifalia kaikkein rasistisimpana Wagnerin oopperoista. Kovaa kritiikkiä esitti esim. amerikanjuutalainen Robert Gutman taannoin pääsiäisenä vuonna 1999 tulleessa Parsifalia käsittelevässä TV-ohjelmassa. Jostakin syystä ohjelmassa annettiin kommenttipuheenvuoroja vain kaikkein kiihkomielisimmille kriitikoille, etunenässä juuri Gutman. Itse olin odottanut saavani hartaan ja tunnelmallisen musiikin ohella kuulla asiallisia kommentteja, mutta ohjelmasta jäi paha mieli em yksisilmäisten kannanottojen vuoksi. Gutmanista ja muista yksisilmäisistä kirjoittajista voi yhtyä Millingtonin Wagner-kirjansa Parsifal-luvussa esittämään arvioon: " Parsifalin tulkitseminen yksinomaan kristilliseksi tai yksinomaan buddhalaiseksi allegoriaksi tai sen luokitteleminen ainoastaan Wagnerin viimeisten kirjoitusten taiteelliseksi vastineeksi merkitsee teoksen raskasta vähättelemistä. Juuri tämän virheen tekevät sekä Zelinsky että Robert Gutman. Kummassakin tapauksessa haluttomuus huomioida teoksen koko rikkaus turmelee sinänsä arvokkaat näkemykset."

Meille, jotka emme rasistisia aspekteja Parsifalista löydä, on (vaikka tiedän että jo sen maininta loukkaa monta lukijaa) ehkä tässä pakko lainata erästä Hitlerin tulkintaa vuodelta 1934, jonka hänen apulaisensa Rauschning on kirjassaan (ks. ao. lähdeluettelo) siteerannut:

"? teoksessa ei ylistetä kristillistä myötätuntoa vaan puhdasta verta ?Kuningas on parantumattomasti sairas, koska hänen verensä on saastunutta ? Jos riisumme Parsifalista kaikki runolliset elementit, me tajuamme että karsinta ja uusinta on mahdollista vain jos ymmärrämme jatkuvasti ponnistelle ikuista taistelua käyden."

Olettaisin että lähinnä Chamberlainin rasistisia piirteitä voimakkaasti korostava Wagner-elämäkerta vuodelta 1896 oli aikanaan luonut pohjan Hitlerin ja hänen aateveljiensä käsitykseen Wagnerista kovin juutalaisvastaisena sotaisana säveltäjänä ja että hänen oopperoidensa pääsisältö on rasistinen. Kolmannen valtakunnan aikana näitä oppeja sitten vain edelleen kehitettiin palvelemaan natsi-ideologiaa mahdollisimman tehokkaasti. Eräs esimerkki rasistisesta Ring-kommentaarista on Frido Riedelin vuonna 1934 ilmestynyt kirja: Erlhäuterungen zu Richard Wagners Welt-Traghodie Der Ring des Nibelungen.

Valitettavasti näistä "tulkinnoista" ei vieläkään ole päästy eroon. Kukaan tietämäni ohjaaja ei ole tuonut toisen maailmansodan jälkeen esiin mitään rasistisia piirteitä Wagnerin oopperoissa, mutta näitä aikoinaan natsien vaalimia ennakkoluuloja levittävät (surkuhupaista kyllä) tällä hetkellä lähinnä ne, joita Hitlerin aikana vainottiin, eli juutalaiset itse, ja kourallinen muita tutkijoita ja kirjailijoita - heistä ehkä näkyvimpänä Gottfried Wagner, "Kristuksen orjantappurakruunun kantajaksi" julistautunut säveltäjän pojanpojanpoika. Wagnerin teokset ovat niin kompleksisia ja niihin sisältyy - jollei monille ylivoimaisen tärkeää musiikkia tässä yhteydessä pohdita - niin paljon filosofisesti tärkeitä kysymyksiä monitahoisine, mielenkiintoisine sivujuonteineen, että toivoisin kaikille mahdollisuutta saada rauhassa nauttia näistä taideteoksista ja muodostaa niistä oma kuva, ilman että annetaan liian yksisilmäisten kirjoittajien pilata kuulijan ja katsojan taidenautinto. Eli kuten Dieter David Scholz kirjansa lopussa toteaa: "Wagners heute noch durch die Optik Hitlers wahrzunehmen ist wissenschaftlich unhaltbar, und, wofern gegen bessere Einsicht unternommen, moralisch infam" eli "Wagnerin tarkastelu Hitlerin kautta on tieteellisesti kestämätöntä ja, sikäli kuin se tapahtuu vastoin parempaa ymmärrystä, moraalisesti häpeällistä".

*) Edellä listatut henkilöhahmoista löytyneitä juutalaisvastaisuuksia olen poiminut suurimmaksi osaksi Larry Solomonin Internetistä löytyvästä kirjoituksesta Wagner and Hitler - Wagner's Racist Operas, the Blinding Truth, 2002. (http://community.cc.pima.edu/users/larry/waghit.htm) Samantapaisia mielipiteitä löytyy (ikävä kyllä) monien muidenkin - lähinnä juutalaisanalyytikoiden - kirjoituksista.

Tässä eräs luettelo kirjoittajia ja teoksia, joihin Solomon artikkelissaan viittaa:

Huvin vuoksi kokosin tilaston näkemistäni eri produktioista (toistamiseen nähty sama produktio ei ole luvuissa mukana):