Hitler-kytkentä tuli näkyvästi esiin myös kymmenen vuotta sitten Tampereella esitetyn Parsifalin yhteydessä. Esitys oli monille huikea elämys lähinnä siksi, että Suomessa ei Savonlinnan Hollantilaista lukuun ottamatta oltu esitetty 15 vuoteen. Wagnerin puuttuminen sinfoniakonserttien ohjelmistosta oli tuohon aikaan myös totaalista. Silloinen Turun Sanomien kriitikko Jarmo Kokkonen piti esitystä negatiivisena tapahtumana, koska hänestä oli mahdotonta olla yhdistämättä Wagnerin oopperoita Hitlerin tekoihin. Hitler-kytkennän kohottaminen kritiikissä teoksen ainoaksi aspektiksi aiheutti, että neljä esityksessä ollutta turkulaista perusti monipuolisempien näkökantojen esiin tuomiseksi Suomen Wagner-seuran, jossa on nyt yli 750 jäsentä.
Wagner ja Israel
Vastaperustettu seura otti välittömästi ohjelmaan juutalaiskysymyksen ja kutsui vieraaksi Israelin lähetystön kulttuurisihteerin Miriam Asifin, jonka mukaan Israelissa Wagnerin musiikki oli asetuksella kielletty, koska sitä oli käytetty pelotusmusiikkina keskitysleireillä. Myös Ukrainassa saksalaiset käyttivät juutalaiskyliä tuhotessaan panssariautoissa olevia kovaäänisiä, joista kuului jatkuvasti Tannhäuser- alkusoiton Pyhiinvaeltajan kuoron aiheen sisältäviä kohtia. Asetuksen tarkoitus oli kieltää Wagnerin musiikin esittäminen maassa, niin kauan kuin keskitysleireillä ja muuten tuhoamisen kohteena olleita kansalaisia on vielä elossa, koska säveltäjän musiikin kuuleminen saattaa synnyttää uhreissa tuskaisia assosiaatioita. Wagnerin juutalaisvastaisia kirjoituksia sen sijaan pidettiin yhdentekevinä niiden vähäisten painosten ja sekavan esitystavan vuoksi. Oppositio on jatkuvasti pyrkinyt saamaan asetusta sananvapauden vuoksi kumotuksi, mikä on voinut tapahtuakin, koska uutisessa puhutaan kirjoittamattomasta laista.
Kirjoituksessa on mielenkiintoinen uutinen Barenboimin yrityksestä tuoda Wagneria Israeliin vierailukonsertin ylimääräiseksi esitetyn numeron avulla. Tapaus ei ole ainutlaatuinen. Bernsteinin väite, että sinfoniaorkesteri ei ole ammatillisesti pätevä, ellei sen perusohjelmistoon kuulu Wagneria, sai aikanaan myös Mehtan suunnittelemaan Israelissa Wagner-konserttia. Barenboimin valitsema Tristanin alkusoitto oli pohjimmiltaan oikea ratkaisu, sillä teoksesta ei löydy rasistiselle tulkinnalle aineksia. Jopa Gottfried Wagner, jonka mielestä Wagnerin teokset on juutalaisvastaisuutensa vuoksi saatettava maailmanlaajuiseen esityskieltoon, on sitä mieltä, että Tristan ja Isolde on erinomainen teos ja sitä on poikkeuksellisesti esitettävä. Teoksen aihe; kielletty, intohimoinen rakkaus ja kuoleman kaipuu olivatkin natsien Musiikkikanslialle ongelma. Hitler itse piti Tristania opettavaisena tarinana siitä, miten käy, jos ihmisillä ei ole selkärankaa ja oli huolestunut siitä, ymmärtävätkö kaikki nimihenkilöiden turmeltuneisuuden. Kommentti osoittaa, millä tasolla Hitlerin Wagnerin tulkinnat olivat.
Wagnerin antisemitismi
Wagnerin esitti juutalaisvastaiset ajatuksensa taideteoreettisissa kirjoituksissaan. Varsinaisia pamfletteja oli vain yksi; pahamaineinen Juutalaisuus musiikissa. Tietysti yksikin on liikaa. Wagnerin antisemitismi on ensisijaisesti kulttuurillista eikä rodullista. Wagner näki Napoleonin sotien seurauksena ghetoistaan vapautuneiden juutalaisten vaikutusvallan kasvun uhkana yhdistyvälle Saksalle. Wagner-kirjailija ja filosofi Bryan Magee korostaa sitä, että Wagner tajusi juutalaisten lahjakkuuden ainutlaatuisuuden, mutta valitettavasti negatiivisesti. Kaikkialla tieteen ja taiteen alalla juutalaiset ovat olleet kärjessä, vaikka ainoastaan 0,5% maailman väestöstä on juutalaisia. Usein esitetään tämän johtuvan geeniperimästä. Kysymys on kuitenkin juutalaisten ainutlaatuisesta kulttuurista; ateenalaisia oli lukumääräisesti aikanaan vieläkin vähemmän, ja kuitenkin aivan samalla tavoin heidän kulttuurillinen panoksensa on ollut suunnaton. Kasvavalle juutalaisten vaikutusvallalle Wagner näki ratkaisuna päinvastoin kuin Hitler juutalaisen vähemmistön nopean sulautumisen saksalaisiin.
Wagnerin oopperat
Jokisipilän artikkelissaan referoimien Wagnerin vastustajien suurin virhe on Wagnerin oopperoiden luokitteleminen pakanallisen, germaaniseen herruuteen tähtäävän mytologian brutaaleiksi ilmaisuiksi. Näin ei ole. Ringin libretosta ja sen musiikista voi tämän pelkällä arkijärjellä tajuta. Nibelungin sormuksessa pyritään selvittämään, voittaako rakkaus ahneuden, vallanhimon ja järjestetyn väkivallan, ja voiko maailma vielä pelastua väkivallan ja luonnonvarojen riiston aiheuttamasta tuhosta huolimatta. Suunnilleen näin luonnehti Helsingin Ringin ohjaaja Götz Friedrich Wagnerin tetralogiaa. Jumalten tuhossa ei ole kysymys maailman tuhoamisesta vaan sananmukaisesti "jumalten tuhosta," väärien arvojen; ahneuden ja valtapolitiikan tuhoutumisesta ja riistetyn luonnon palauttamisesta entiselleen. Lopussa oleva tuli ei siis tarkoita "maailman vetämistä liekkeihin" kuten Hitler käsitti. Myös vasemmistolainen anarkisti Mihail Bakunin, jonka mielestä maailmanlaajuisen vallankumouksen piti alkaa julkisten rakennusten polttamisella, mielsi asian jo etukäteen väärin ja kirjoitti silloin sosialistien riveissä taistelleelle Wagnerille: "Toivon, että kuvaatte oopperoissanne tämän koko maailman muuttavan tulen tuhoavaa ja vapauttavaa voimaa."
Jokisipilä referoi aiheensa mukaisesti Gottfried Wagnerin, Köhlerin ja muiden ns. "antiwagneriaanien" mielipiteitä Wagnerin teoksista. Kysymys on Hitlerin ajan Wagner-tulkinnasta tai tällaisia tulkintoja tukevien kohtien etsimisestä Wagnerin oopperoista, eikä säveltäjän teoksien selvästi tunnistettavista piirteistä. Bayreuthin historian kirjoittaja Frederick Spotts otsikoi Hitlerin ajan tulkintoja käsittelevän teoksensa luvun sanoilla "Pahuus tunkeutuu taloon." Hitlerin kauden jälkeen alkoi välittömästi tulla uusia tulkintoja. Sodan jälkeen Wieland ja Wolfgang Wagner (olivat he sitten takinkääntäjiä tai ei) saivat arvostusta siitä, että aloittivat Wagnerin teosten puhdistamisen natsismin tahroista. Wolfgangin aikana vasemmistolaisten teatteriohjaajien usein mytologiaa syrjivissä produktioissa on korostettu mm. Ringin kapitalismin vastaisuutta. Lukuisat tulkinnat ympäri maailmaa ovat sittemmin tuoneet esiin uusia aspekteja kuten Ringin buddhalaisia ja kristillisiä piirteitä, jotka selkeästi on ilmaistu teoksessa; esim. Paul Claudel näki Siegfriedin viattomana Kristus-hahmona.
Onko sitten Wagnerin teoksissa artikkelissa korostettuja antisemiittisiä kohtia? Tosiasia on, että oopperoissa niitä on hyvin vaikea löytää. Artikkelissa näyttävästi esiintyvät Alberich ja varsinkin Mime koettiin kylläkin heti Ringin kantaesityksen jälkeen juutalaisuuden stereotyyppeinä. Niinpä Mahler, joka tunsi ristiriitaisesti alemmuutta juutalaisuutensa takia, vertasi itseään Mimen surkeaan, karikatyyriseen hahmoon. Teostensa laajoiksi paisuneissa selityksissään ja kommenteissaan Wagner ei koskaan viitannut minkäänlaiseen juutalaiskytkentään; tosin hän ei tällaisia väitteitä kumonnutkaan. Mikäli kristilliset piirteet ja Schopenhauerin vaikutus sivutetaan, Parsifalista, on kyllä mahdollista löytää rasistisia piirteitä esim. Graalin ritarien autoritäärisestä puhtauden vaatimuksesta ja teoksen yleisestä missiosta, johon sisältyy maailman muuttaminen tarkoin valittujen henkilöiden avulla.
Myönnettäköön kuitenkin, että Wagnerin oopperoissa voidaan havaita tiettyä, vaikeasti tunnistettavaa piiloantisemitismiä. On muistettava, että Saksa oli 1800-luvulla ehdottomasti maailman juutalaisvastaisin maa. Antisemitismi ei sinänsä ole filosofinen oppi tai aate vaan yhteiskunnallinen asenne. On selvää, että niinkin vainoharhainen henkilö kuin Wagner ei mitenkään voinut täysin välttää tämänkaltaista suhtautumiskaaviota. Saksalaisessa 1800-luvun kirjallisuudessa esiintyy juutalaisia karrikoivia aineksia, joita nykyajan ihminen ei enää tiedosta. Mikä tahansa rahan ja kullan kahmiminen, toisten orjuuttaminen, köyhän ihmisen ahneus, salakähmäinen kuiskuttelu, pulputtava puhetyyli, panttilainaus, koronkiskonta ym. assosioituivat tuohon aikaan automaattisesti juutalaisuuteen. Paitsi Wagnerin libretoissa tällaisia aineksia esiintyy Grimmin (myöhemmin sensuroiduissa) saduissa, aikakauden saksalaisessa proosassa yleensäkin sekä myös Saksan ulkopuolella esimerkiksi Dostojevskin ja Dickensin romaaneissa. Kyseiset nykyisin vaikeasti tunnistettavat vihjailut kytkeytyvät vielä nykyisinkin elävään, primitiiviseen salaliittoteoriaan, jonka mukaan kaikki kielteinen maailmassa nähdään juutalaisten globaalisen koneiston aikaansaannoksena.
Aikalaiset kokivat myös ehtoollisen keskeisen aseman Parsifalissa rituaalina, joka korostaa rodullisesti puhtaan veren säilyttämistä Kristuksen veren avulla. Kuten useat tutkijat (Magee, Rose mm.) ovat korostaneet sitä, että Wagnerin kaikkein juutalaisimmat, Vaeltavan juutalaisen inspiroimat hahmot Hollantilainen ja Kundry saavat pelastuksen ainoastaan lunastuksen so. puhdistavan valaistumisen kautta. Vanhenevan Wagnerin melko sekavissa kirjoituksissa uskonto kytkeytyikin veren puhtauteen, mikä ilmenee esimerkiksi usein siteeratussa ajatuksessa siitä, että Tuomiopäivänä kristitty "neekeri muuttuu vakoiseksi ja kokee lunastuksen."
Mikroskooppisella tarkkuudella suoritettu Wagnerin librettojen analyysi on myös tuonut esiin ajatuksen siitä, että Kolmannen valtakunnan suosikkifilosofin Immanuel Kantin rationalismiin kätkeytyvä, Valistuksen ajalle tyypillinen piiloantisemitismi siirtyi sellaisenaan myöhemmin Schopenhauerin kautta Wagnerin kypsän kauden teoksiin.
Em. implisiittisiä antisemitismin piirteitä Hitler ei kuitenkaan tiedostanut, mikä ilmenee selkeästi hänen kielteisessä asenteessaan Parsifalia kohtaan. Sen sijaan usein esitetty syytös siitä, että Bayreuthin festivaalin Ringin esitykset inspiroivat Hitleriä sotaan, pitää pakkansa. Hitler antoi sotatoimille usein Ringiin viittaavia nimiä, joista tunnetuimpia on operaatio Taikatuli; peitenimeä käytettiin Picasson Guernicassa ikuistamasta, Saksan ilmavoimien rajusta sekaantumisesta Espanjan sisällissotaan. Ringin herättämä innostus koski erityisesti hyökkäystä Puolaan, mikä kytkeytyi käytännön tasolla antisemitismiin, koska se myöhemmin tapahtuvien muiden valloitusten tavoin siirsi ajan mittaa juutalaisten tuhoamisen Saksan rajojen ulkopuolelle. Nämä Hitlerin oopperaelämysten aiheuttamat sotakiihkon puuskat tuskin vaikuttivat päätöksentekoon, mutta jouduttivat esityksiä seuranneina päivinä näyttävästi operaatioiden suunnittelua. Tässäkin yhteydessä on muistettava, että kysymys on Hitlerin omista subjektiivisista Ringin tulkinnoista.
Natsien ideologia ja syyllisyyskysymys
Ymmärrän kyllä täysin nykyisten historioitsijoiden pyrkimyksen kartoittaa natsien ideologian juuria konkreettisella tasolla. Tällöin nousee esiin kysymys kausaliteetista ja vastuusta sekä siitä, kuinka pitkälle menneisyyteen osavastuun käsitettä voi ulottaa. Useissa vanhemmissa yleisesityksissä kuten Shirerin aivan liian nopeasti kirjoitetussa teoksessa Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho wagnerismiin tukeutuminen luokiteltiin Hitlerin höperöksi pakkomielteeksi. Aikanaan prof. Lauerma korosti, että Hitler olisi voinut saada perusteet ajatuksilleen mistä tahansa. Aivan toisenlainen näkemys nousee esiin mm. Goldhagenin teoksesta Hitler?s Willing Executioners (Hitlerin halukkaat teloittajat) Tässä tutkimuksessa natsien toiminnan syynä nähdään 1800-luvulla Saksan yhdistyessä voimistunut antisemitismi, jossa Wagnerilla oli keskeinen osa. Vastuu holokaustista ei siis koske ainoastaan Saksan kansaa 1930-40- luvulla vaan myös 1800-luvun antisemitistejä, joiden aatteet siirtyivät seuraavalle vuosisadalle.
Wagnerin juutalaisvastaisilla kirjoituksilla ei katsota olevan paljoakan merkitystä natsi-ideologian synnylle paitsi välillisesti Bayreuthin piirin kautta. Jopa Göbbels hylkäsi kirjoitusten käytön niiden sekavuuden vuoksi. Keskeisimmiksi tekijöiksi muodostuvat siis Hitlerin Wagner-elämykset ja hänen Wagnerin ihailunsa. Mikäli Hitlerin kirjeiden, päiväkirjojen ja aikalaiskuvausten avulla on mahdollista todistaa Wagnerin synnyttäneen hänessä ajatuksen juutalaisten tuhoamisen missiosta, jää kuitenkin jäljelle kysymys Hitlerin tulkintojen subjektiivisuudesta. On myös vaikea arvioida, kuinka paljon hänen omiin kuvauksiinsa on luottamista. Hitler selitti paljon musiikista sekavassa mielentilassa esim. Pöytäpuheissaan tappioiden aikana, jolloin hän siirteli kartalla divisioonia, joita ei enää ollut olemassa.
Jokisipilän kirjoituksessaan referoimat Wagnerin teosten tulkinnat epäilemättä saavat musiikin kuluttajan miettimään, voiko Wagnerin teoksia enää esittää lainkaan; paradoksaalista kylläkin aikana, jolloin Wagner-produktioita tuotetaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Pelkistetty näkemys siitä, että Wagnerissa oleva pahuus siirtyi hänen musiikkiinsa, josta Hitler omaksui sen toimintansa perustaksi, on melko yleinen. Psykiatrit ovat viime aikoina analysoineet kuolleita henkilöitä päiväkirjojen, kirjeiden ja muiden lähteiden valossa. Tällainen ilman potilaan ja lääkärin välistä interaktiota tapahtuneet analyysit ovat johtaneet jopa merkkihenkilöiden sairauksien uusiin diagnooseihin. Artikkelin mukaan Wagnerin ja Hitlerin persoonallisuudet vastasivat miltei täysin toisiaan, mikä on mielestäni hyvin vaikeasti vertailevan psykologisen analyysin avulla todistettavissa.
Musiikki pahuuden viestittäjänä
Ajatus Wagnerin persoonallisuuden epämiellyttävistä piirteistä, jotka peilautuvat hänen musiikissaan, ei ole siis uusi. Jokisipilä tuo tällaisesta sotaisesta, brutaalista epämusiikista esiin Valkyyrioiden ratsastuksen ja sen avulla esitetyn amerikkalaisten ja natsien parallelismin Coppolan elokuvassa Ilmestyskirja nyt. Sinänsä ei ole aivan varmaa, viittasiko Coppola natsien ja amerikkalaisten yhtäläisyyksiin Wagnerin musiikin avulla; Itse asiassa Coppola dokumentoi todellisuutta; Pentagon nimittäin tilasi Hollywoodista erityisen ääninauhan uhkaavaa musiikkia Vietnamissa järjestettyjen helikopterikopterihyökkäyksien pelotusmusiikiksi; nauhalla oli Valkyyrioiden ratsastuksen lisäksi heavy rockia ja muuta meluisaa musiikkia. Wagnerin musiikin rinnastaminen pahuuteen on sinänsä elokuvissa jokseenkin yleistä. Samuel Fullerin sotaelokuvissa saksalaisten kuvaukseen on käytetty Ringin musiikkia, kun taas amerikkalaisia joukkoja on kuvattu Beethoveniin tukeutumalla. Fullerin mielestä ei ollut sattuma, että Hitler piti Wagnerista. Wagnerin musiikissa oli hänen mielestään primitiivistä, tarttuvaa pahuutta. Sen vastakohtana Fuller piti Beethovenin korkeita eettisiä arvoja sisältävää musiikkia.
Kieltämättä kokonaisuudestaan irrotettuna ja korkein desibelein soitettuna Ringin orkesteriosuuksilla saattaa olla brutaali, militaristinen sävy. Ollessaan meluisa Wagner on kuitenkin useimmiten ironinen kuten Rieninkullan loppukohtauksen orkesteriosuudessa Kun Shostakovitshin viimeiset sinfoniat kantaesitettiin Suomessa, HS ?n arvostelija mainitsi parikin kertaa säveltäjän toistaneen meluisassa paatoksessaan Wagnerin virheet; myöhemmin kuuluisaksi tunnettua ironiaa ei heti silloinkaan tiedostettu, mikä on vain yksi monista aspekteista, joita artikkelissa mainitut kommentoijat eivät ole huomanneet.
Kokonaisvaltaisen kuvan luominen
Jokisipilän tapa kuvata nykyistä Wagner-reseptiota kaksijakoisesti "wagneriaanien" ja "antiwagneriaanien" omaksumien mielipiteiden mukaisesti ei vastaa nykytilannetta. Tällaiset jaottelu kuuluu 1800-lukuun; tosiasia on, että aktiivisia kiihkeitä Wagnerin vastustajia ja fanaattisia kannattajia on tutkijoiden, musiikin tekijöiden ja yleisön joukossa häviävän pieni määrä. Wagnerin musiikilla on torjunnasta huolimatta etabloitunut asema sekä aktuaalisesti että historiallisesti. Säveltäjän musiikki erityisesti hänen orkesterinkäyttönsä on uudelleenarvioinnissa osoittautunut paljon monimutkaisemmaksi, hienosäikeisemmäksi ja vivahderikkaammaksi, kuin mitä Suomessa vielä ennen 1980-lukua oletettiin. Wagnerin vaikutus ulottuu välillisesti Schönbergin kautta mutta myös suoraan nykymusiikkiin ja sen myötä kauas tulevaisuuteen, mikä lieneekin Wagnerin suurin merkitys.
Rondossa julkaistu artikkeli on herättänyt siksi paljon huomiota, että sanomalehdet ovat myös kommentoineet sitä. Asiaa on kyllä aikaisemmin käsitelty lähinnä historiallisissa ja yhteiskuntatieteellisissä julkaisuissa. Jokisipilän ansioksi on laskettava, että keskustelu Wagnerin Hitler-kytkennöistä on nyt avattu myös musiikin tekijöiden ja kuuntelijoiden piirissä. Tässä miltei velvollisuutena pidettävässä diskurssissa joudutaan palaamaan aikaan, jolloin suurinta osaa Eurooppaa johti mielipuoli apunaan joukko rikollisia. Mielipiteiden vaihtoon olisi saatava Hitler-asiantuntijoiden lisäksi mukaan Wagner-tutkijoita vaikkapa prof. Eero Tarasti kollegoineen ja oppilaineen, prof. Hannu Riikonen, Wagner-kirjailijat korrepetiittori Pekka Asikainen ja psykiatri Jari Sinkkonen Helsingistä; prof. Henry Bacon Oulusta ja tässä tapauksessa ehdottomasti Wagnerin poliittiseen uraan perehtynyt, kulttuurihistorian professori Hannu Salmi Turusta.
Tällaisessa keskustelussa paljastuisi Hitler-kytkennän rinnalle myös Wagnerin persoonallisuuden toinen puoli; kuva säveltäjästä, joka poliittisista harharetkistään huolimatta Bismarckin valtapolitiikkaan kyllästyneenä keskittyi suunnittelemaan valtiota, jossa taiteella olisi keskeinen sija - kuva ajattelijasta, joka kiteytti nämä tavoitteensa ilmaisevaan, mutta kieltämättä hyperegosentriseen lausumaan: "Minun maailmani ei ole tästä maailmasta."