Joillekin meistä wagneriaaneista Hitler-Wagner -asetelma on kiusallinen. Monen on vaikea hyväksyä sitä, että tämä suurenmoinen säveltäjä oli myös kiihkeä antisemiitti, jonka valtioteoreettiset, jossakin määrin rotuennakkoluuloihin perustuvat ajatukset ovat päätyneet jopa valtio-opin teoreettisen tason oppikirjoihin. En tunne ainuttakaan toista säveltäjää, jonka poliittinen toiminta tai ajattelu olisi saavuttanut vastaavan tason. Taidammekin liikkua jossakin määrin kulttuurimme tabu-alueella, jossa musiikki/taide jyrkästi erotetaan politiikasta: säveltäjät tuntuvat leijailevan "epäpoliittisina vain-taiteilijoina" arkisen yhteiskunnan ja politiikan ulko- tai yläpuolella. Tämä olotila suo heille kuitenkin mahdollisuuden toimia hyvinkin poliittisina henkilöinä ja hahmoina jo pelkän symbolifunktionsa muodossa. Ajatellaanpa vain kuinka suuri merkitys esimerkiksi Sibeliuksen hahmolla ja hänen kansallisromanttisella tuotannollaan on ollut suomalaiselle nationalismille ja poliittiselle kulttuurille. Kuitenkin Sibeliuksen liittäminen politiikkaan tuntuu monesta jopa pyhäinhäväistykseltä, ja sama ilmiö taitaa toistua Wagnerinkin kohdalla, kun luimistelleen "joutuu seurassa myöntämään" pitävänsä Wagnerista, ja tulee tämän myötä asiantuntemattomien taholta leimatuksi "natsiksi".
Itse en koe asiaa lainkaan näin: minulle Hitlerin Wagner on vain yksi osa "wagnerilaista taikametsää" (Erik Tawaststjernan termi), yksi tulkinta, joka tekee Wagnerin musiikin minulle, perustutkintoni Saksassa valtiotieteissä suorittaneelle musiikin ystävälle, entistä mielenkiintoisemmaksi. Kun kuuntelen Valkyyriaa ei ajatuksiani täytä sotaisa ihmisviha tai hurmahenki; mieleni ei tee Ringin jälkeen hyökätä Puolaan, Woody Allenin sutkautusta lainatakseni. Toisaalta taas Wagnerin antisemitismi, jota ei kaiketi kiellä tänä päivänä enää kukaan, on ilmiselvästi sellainen ajatusrakennelma, suoranainen poliittinen ohjelma, johon osittain tukeutuen Hitler kavereineen rakensi oman poliittisen järjestelmänsä, tai ainakin Wagnerin vaikutus näihin 1930-luvun synkkiin mustapaitoihin oli ilmeinen. Hitler itse sanoi, että Wagnerin lisäksi hänellä ei ollut muita esikuvia. Se on aika paljon sanottu maailmanhistorian tunnetuimmalta pahantekijältä?
1990-luvulla Wagner-Hitler -keskustelu käynnistyi Saksassa pienen hiljaiselon jälkeen uudelleen, kun Joachim Köhler julkaisi kohutun kirjansa "Wagners Hitler". Jo kirjan nimi on joillekin wagneriaaneille kuin avoin sodanjulistus, ja sellaiseksi se saksalaisessa kulttuuriympäristössä myös osittain koettiin. Kirja sai aikaan laajahkon keskustelun Wagnerin ja hänen jälkeläistensä vaikutuksesta natsien ideologiaan ja valtaannousuun. Heinäkuussa 1997 Der Spiegel katsoi tämän aihepiirin jopa kansikuvajutun arvoiseksi! Vuonna 1999 kissa nostettiin viimein pöydälle, kun Schloss Elmaussa järjestettiin symposium aiheesta "Richard Wagner im Dritten Reich". Aika oli kypsä tieteellisille lähestymisille. Seuraavana vuonna tapahtuman yksittäiset esitelmät julkaistiin symposiumin nimeä kantavana kirjana, jonka toimittivat Saul Friedländer ja Jörn Rüsen (Becksche Reihe ISBN: 3406421563).
Elmaun linnan tilaisuuden yksittäiset esitelmät ovat vähätellenkin ilmaistuna äärimmäisen mielenkiintoisia. Ehkä hienointa näissä esitelmissä ja tässä kirjassa on se, että ne ovat objektiivisia tutkielmia erilaisista lähestymistavoista Wagnerin ja "Kolmannen valtakunnan" väliseen yhteyteen: oikeastaan kaikenlainen tunteen palo - Wagnerin puolesta tai häntä vastaan - on riisuttu ilmeisen tietoisesti pois. Vihdoinkin tätä aihepiiriä voidaan siis käsitellä "asiallisesti" ilman juoksuhauta-asetelmia, ilman asemasotaa. Mukana onkin sitten laaja ja arvovaltainen ryhmä historioitsijoita, kirjallisuustieteilijöitä, musiikkitieteilijöitä, valtiotieteilijöitä, sosiologeja, filosofeja, germanisteja, teatteritieteilijöitä ja mm. Wagnerin suvun edustaja (Nike Wagner, jonka aihe käsittelee Winifred Wagneria). Kerrassaan: tämä on paras lukemani Wagner-kirja pitkään aikaan! On vaikea nostaa näistä hienoista esitelmistä joitakin erikseen esiin, sillä niin upeita ne ovat. Natsien taitava propagandistinen ja politisoiva koneisto on kuitenkin se yhteinen nimittäjä, jonka ympärillä nämä jutut pyörivät. Esimerkiksi Wagnerin tiettyjen dramaturgisten ratkaisujen siirtäminen jo varsin varhaisessa vaiheessa natsien massatapahtumien johtoajatukseksi ja täten osaksi poliittista kulttuuria on kuvattu Hans Rudolf Vagetin artikkelissa "Wagner-Kult und nationalsozialistische Herrschaft" hienoa diskurssianalyysia hyödyntäen. Yhtä lailla vaikuttavia ovat esitykset Wagner-tulkinnoista "Kolmannessa valtakunnassa" (Jens Malte Fischer) ja vaikkapa Reinhold Brinkmannin pohdiskelu Wagnerin "saksalaisuudesta" ja sen propaganda-arvosta kansallissosialismille.
Köhlerin kirjaa, Elmaun symposiumia ja Wagnerin "valtiofilosofiaa" pohtiessani päädyn yhä uudelleen erääseen esteettiseen perusarvoon, joka mielestäni on avainasemassa Wagnerin ja Hitlerin välistä yhteyttä tutkittaessa. Se on epäpoliittisuuden estetiikka, jonka varaan natsien kulttuuri- ja taidepolitiikka rakentui. Wagnerin valtioteorioita lukiessa törmää siihen ajatukseen, että hän oli kaikesta poliittisesta toimeliaisuudestaan huolimatta kuitenkin "epäpoliittinen" ihminen: "Poliittinen ihminen on vastenmielinen", Wagner kirjoitti. Yhteiskunta-utopiansa johdossa hän varmasti mieluiten näki jonkinlaisen kansan keskuudesta kohonnen taiteilija-messiaan. Myös Hitler julisti vähän samankaltaista oppia: hän piti itseään ensisijaisesti taiteilijana, ja arkipäivän politiikan teko oli hänestä tympäisevää ja joutavaa ajanhukkaa. Hitler suunnittelikin mieluummin hoviarkkitehtinsä Albert Speerin kanssa vaikkapa Wagnerin oopperoiden lavastuksia, kuin käytti aikaansa itärintaman kiperien tilanteiden ratkaisemiseen. Joachim C. Fest on tarttunut tähän ajatukseen Hitler-elämäkerrassaan, ja hän näkee Wagnerin ja Hitlerin välisen filosofisen ajatuskulun keskeisimmän kosketuspinnan epäpoliittisuuden korostamisessa taiteen varjolla. Fest toteaakin osuvasti, että "Kolmas valtakunta" oli: "Organization der Arbeitslosen durch die Arbeitsscheuen" - työtä pakoilevat järjestivät työttömille puuhaa. Edelleen Fest huomioi, että Hitlerin lähipiiri oli täynnä "jonkinlaisia puolitaiteilijoita". Himmleriä ja Hessiä Hitler karsasti, koska nämä olivat "epämusikaalisia".
Epäpoliittisuuden estetiikka johti Hitlerin Saksassa siihen, että politiikka estetisoitiin ja estetiikka politisoitiin. Tätä prosessia Fest kuvaa termillä "kauneusvaltio" (Schönheitsstaat). Kyseessä on sellainen ilmiö, jossa politiikkaan siirretään propagandakoneiston välityksellä tiettyjä estetisoituja viestejä, joiden avulla tehdään käytännön politiikkaa. Tämä on äärimmäisen hienovarainen systeemi, jonka natsit veivät huippuunsa. Tässä vaiheessa kuvaan tulee retoriikka ja sellaiset "yleiset totuudet", joihin poliittinen yhteisö saadaan estetisoidun politiikan avulla uskomaan. Erityisen hyvän esimerkin tästä tarjoaa natsien järjestämät "degeneroituneen" ja toisaalta "rotupuhtaan" taiteen ja musiikin näyttelyt 1930-luvun lopulla. Nykypäivänä tarkasteltuna natsien suosima, Blut-und-Boden -mystiikka ja -taide olivat puhdasta kitschiä, sen sijaan heidän halveksimansa moderni taide taas korkealuokkaista huipputaidetta. Mutta kun natsit osasivat kaupata estetisoimansa politiikan "terveenä ratkaisuna sairaan maailman ongelmille" ja "perinteitä kunnioittavan" taiteen helposti lähestyttävänä "selkeytenä" abstraktin kuva- tai sävelmaailman sijasta, avautui samalla myös väylä juutalaisten vainoamiselle, kirjarovioille, "lopulliselle ratkaisulle" ja viimein Auschwitzille. Yhteisön keskimääräinen maku suorastaan romahti tämän antimodernistisen kulttuuripolitiikan myötä, ja Saksan parhaat taiteelliset voimat emigroituivat maanpakoon. Thomas Mann sai lähteä natsien Saksasta varomattomien Wagner-lausuntojensa vuoksi, joissa hän piti Richardia modernin sävelkielen ja musiikin kantaisänä (sic!). Näin tosissaan ja totisesti natsit Wagnerin perintö- ja tulkintaoikeutta siis itselleen vaativat.
Tässä politiikan ja taiteen sekamelskassa on lopulta myös Wagnerin ja Hitlerin "hengenheimolaisuuden" ydin, joka on mielestäni jopa Wagnerin antisemitismiäkin tärkeämpi yhteinen nimittäjä. Wagner oli - tässäkin asiassa - Hitleriä tietenkin hienosyisempi ja filosofisempi; hänen yhteiskuntateoriansa, -kritiikkinsä ja -utopiansa pohjautuivat antiikin kreikkalaisen yhteiskunnan ihailuun, jossa Wagnerin mielestä taiteella oli sille kuuluva asema ja arvostus. Yhtymäkohtana mieleeni nousee Dante ja italialainen renessanssi, kristinuskon ja paavinistuimen kritisointi "muinaisen hyvän" muistelun ja ihailun perustana. Hitlerin poliittinen ohjelma tähtäsi aluevalloituksiin, hegemoniaan ja herrakansa-oppiin. Onhan sitä tässäkin tietysti jonkinlaista wagnerilaista poljentoa luettavissa, mutta ehkä kuitenkin hieman raskaammalla marssisaappaalla kengitettynä?
Epäpoliittinen estetiikka ja politiikan estetisointi johtivat Hitlerin (ja miksei Wagnerinkin) kohdalla menneisyyden mystifiointiin. Perusajatuksena oli se, että nykyhetki on huono, tulevaisuus pelottaa, ennen oli hyvin. Tätä kautta muistojen kultaama "mennyt maailma" - vaikkapa niinkin kaukainen satumaa kuin antiikin Ateena - politisoituu ja muuttuu osaksi tavoittelemisen arvoista utopiaa, ja "uusi ja moderni" joutuvat vallanpitäjien hampaisiin. Natsien taaksepäin kääntynyttä politiikkaa, menneisyyden ja alkukantaisuuden ihannointia, on yhdysvaltalainen historioitsija Jeffrey Herf kutsunut "taantumukselliseksi modernismiksi" (reactionary modernism). Tämä termi selittää sen, miksi Blut-und-Boden, alkutuotannon parissa ahertavat vaaleatukkaiset lettipäät ja peltotyössä hankittu lihasvoima yhtäältä, sekä toisaalta radio ja TV, rakettiaseet ja zeppeliinit, autobahnat ja Volkswagenit ovat kaikki samanarvoisesti kansallissosialismia kuvaavia käsitteitä ja ilmiöitä. Termi pitää sisällään valtavan ristiriidan - taantumuksen ja edistyksellisyyden - ja omalta osaltaan se selittää myös natsien epäonnistumisen syyn.
Yksi osa natsien menneisyyden myyttejä oli ns. Führer-Legende, joka oli pitkälti Goebbelsin luomus. Tämän myytin osana Hitlerin repaleista ja sukurutsaista menneisyyttä vähäteltiin tai siitä vaiettiin kokonaan, ja hänen "taiteilija-persoonallisuuttaan", tiedostavaa saksalaisuuttaan ja ylivertaisuuttaan taas korostettiin. On suorastaan hämmentävää todeta, kuinka paljon Führer-Legende edelleenkin muokkaa ihmisten käsityksiä tästä viheliäisestä viiksiniekasta. Ian Kershawn muutama vuosi sitten julkaistu Hilter-elämäkerta osoitti, että osana myyttiä ja legendaa on toistaiseksi elänyt väite, jonka mukaan Hitler olisi liittynyt NSDAP-puolueeseen jäsennumerolla 7. Näin hän olisi - legendan mukaan - ollut liikkeen kantavia voimia ja pioneereja alusta lähtien. Todellisuudessa Adolfin jäsennumero oli kuitenkin 555. Tämä avaa täysin toisenlaisen näkymän kansallissosialismin nousuun ja liikkeen alkuvaiheeseen! Ja edelleen Kershawn luettuaan tulee miettineeksi sitä, mitä kaikkia Goebbelsin sommittelemia Führer-legendoja yhä pidetään totuuksina, ja kuinka paljon historiallinen tietoisuutemme on tällaisten propagandististen mielikuvien varassa. Onko myös Wagnerin ihannointi mahdollisesti vain osa Hitlerille rakennettua kulturellin maailmanmiehen julkikuvaa? Tämä suo tuntuu olevan loputon.
Natsien kauneusvaltiossa Wagner joutui tietoisen politisoinnin kohteeksi. Tähän propagandistiseen politisointiin Wagner itse oli tietenkin syytön; siihen osallistuivat ennen muuta valtaapitävät kansallissosialistit, mutta merkittävää tukea saatiin kyllä myös Wagnerin suvulta. Winifred Wagnerin elämäkerta on tämän prosessin dokumentointia. Wagnerin musiikkia käytettiin natsi-Saksassa seremoniavälineenä, hänen ajatuksiaan siteerattiin, hänen työnsä mystifioitiin ja ikonisoitiin "saksalaisen rodun" ylväimmäksi saavutukseksi. Kääntyikö Richard Bayreuthin haudassaan, vai tunsiko hän oman aikansa viimein koittaneen? Siinäpä kysymys?