Esityksen taso ei olennaisesti eronnut muutaman vuoden takaisen Tukholman Mestarilaulajien tasosta. Suurin syyllinen tähän oli ohjaaja Wolfgang Wagner. Hänellä ei ole veljensä Wielandin näkemystä tai lahjakkuutta, ja lopputulos olikin hieman kömpelö ja arkinen. Varsinkin henkilöohjauksen puute häiritsi. Näyttämökuvassa hän oli selvästi pyrkinyt jonkin tasoiseen abstraktisuuteen pelkistämällä lavastusta ja heijastamalle taustalle kuvia, jotka välillä vakuuttivat, välillä eivät. Esityksen loputtua Wolfgang saikin osakseen jonkin verran buuausta aplodien seassa.
Erityisesti ensimmäisessä näytöksessä oli elon puutetta. Näyttämö oli turhan pelkistetty, ja ihmettelin, minne kaikki oppipojat hävisivät Waltherin ja Davidin dueton ajaksi. Vasta mestarien saapuessa saatiin vähän toimintaa esitykseen. Toinen näytös oli selvästi parempi, ja varsinkin tunnelmallinen sininen valaistus oli kaunista. Taustalla oli heijastettu kuvia keskiaikaisista katoista, joka oli yllättävän onnistunut valinta. Kankea henkilöohjaus oli kuitenkin edelleen riesana, eikä tappelu herättänyt mitään erityisiä tunteita. Kolmannen näytöksen alussa Wolfgang palasi taas turhan pelkistettyyn näyttämökuvaan. Sachsin työpaja räikeän valkoisine seinineen ja vähine huonekaluineen ei vaikuttanut kovin kodikkaalta paikalta. Myös tilan puute aiheutti jonkin verran ongelmia, varsinkin hieman ahtaassa kvintetossa.. Sen sijaan kolmannen näytöksen loppukohtaus oli koko oopperan hienoin. Hyvin kauniilla, eloisan vihreällä näyttämöllä Mestarilaulajat heräsi viimein henkiin. Eri kiltojen esiintymiset olivat tyylikkäästi ja oppipoikien tanssi mainiosti toteutettuja. Lopussa Sachs lohdutti Beckmesseriä, minkä mielestäni tulisi ilman muuta tapahtua kaikissa Mestarilaulajien esityksissä.
Musiikillinen puoli oli lähes yhtä tasapainoton kuin näyttämöllinenkin. Robert Holl teki Sachsista turhankin maanläheisen suutarin. Tämä tulkinta oli varsin unpoetisch, mikä on sinänsä kummallista, sillä Holl on merkittävä lied-laulaja. Äänellisestikään hän ei ollut huippukunnossa, ja varsinkin toisen näytöksen suutarilaulu ei sujunut kovin hyvin. Holl kuitenkin paransi kolmannessa näytöksessä ja jaksoi hyvin loppuun asti. Peter Seiffertilla on periaatteessa kaikki Waltherin rooliin vaadittavat äänelliset resurssit, mutta juuri meidän esityksemme sattui huonona päivänä, ja hän väsyi loppua kohden. Surkein suoritus oli Endrik Wottrichin David. Ensimmäisessä näytöksessä Wottrich ei saanut ääntänsä soimaan ollenkaan, edes Bayreuthin loistavassa akustiikassa. Kolmannessa hän paransi hieman, mutta Bayreuthissa pitäisi pystyä parempaan. Hän vaikutti sentään sopivan nuorekkaalta näyttämöllä. Birgitta Svendénistä oli tehty turhan vanhan tuntuinen Magdalene, ja hänen äänensä huojui kohdin pahasti.
Illan esityksistä hienoin oli Andreas Schmidtin Beckmesser: hienosti laulettu ja täysin liioittelematon. Sachsin ja Beckmesserin sovinto oli aivan paikallaan näin uskottavan tulkinnan jälkeen. Emily Magee tarjosi kaunista sointia Evcheninä ja Eric Halfvarson oli suuriääninen ja auktoritatiivinen Pogner. Myös Hans-Joachim Ketelsen herätti huomiota - tämä Kothner oli lähes yhtä tarkka sääntöjen seuraaja kuin itse Beckmesser! Pienemmät osat oli miehitetty tasaisen laadukkaasti, mm. Hans Foltzina mainio Jyrki Korhonen, jonka ura on nopeassa nousussa.
Daniel Barenboim piti yllä varsin nopeita tempoja, mikä ei ollut laisinkaan huono asia, varsinkin ottaen huomioon laulajien äänelliset puutteet ja tulkinnat: jos tulkinnat olisivat olleet syvällisempiä, hitaammat tempot olisivat olleet paikallaan. Bayreuthin kuoro ja orkesteri edustivat niille tyypillistä korkeaa tasoa. Mainittakoon, että kuorossa lauloi myös yksi suomalainen, seuramme jäsen Olli Rantaseppä, Bayreuth-veteraani ja Berliinin Deutsche Operin kuorolainen.
Vaikka Mestarilaulajat oli näkemistäni kolmesta esityksestä heikoin, se kuitenkin sai ehkä innokkaimmat suosion osoitukset. Luulen tämän johtuneen pikemminkin ohjaajan isoisästä kuin esittäjistä. Tämä esitys, kaikkine puutteineenkin, vahvisti aikaisempaa käsitystäni siitä, että Nürnbergin mestarilaulajat on kaikista hienoin ooppera.
Tristan ja Isolde, viimeinen näkemämme esitys, oli kolmesta ylivoimaisesti hienoin ja ainoa, joka vastasi mielikuvaani Bayreuthin tasosta. Heiner Müllerin ohjaus ei miellyttänyt kaikkia, mutta minuun se teki suuren vaikutuksen. Näyttämön edessä oli ohut kangas, jolla saatiin aikaan upeita valoefektejä, varsinkin toisessa näytöksessä. Valaistuksella olikin huomattava osuus tässä produktiossa.
Müllerin ohjaus oli pelkistettyä ja vähäeleistä, ja toisessa näytöksessä rakastavaiset joutuivat lähes rituaalin omaisesti välttämään toisiaan. Tämä kaikki sopi kuitenkin Yohji Yamamoton itämaistyylisen puvustukseen, ja ennen kaikkea musiikkiin, joka näin pääsi keskeiseen asemaan. Itämainen rituaalimaisuus sopii loistavasti juuri Tristaniin: nelituntisessa oopperassahan ei varsinaisesti tapahdu mitään. Myös Erich Wonderin näyttämökuvat tukivat ohjaajan näkemystä hienosti. Ensimmäisessä näytöksessä näyttämöstä ei oltu yritettykään tehdä laivaa, mutta tämä ei häirinnyt lainkaan. Vaikutus Isolden huoneesta oli saatu aikaan syvennyksellä ja valoefektein, ja keinot osoittautuivat yllättävän tehokkaiksi. Toisessa näytöksessä Kornvallin linnan piha vaikutti olevan haarniskoiden peittämä, ja rakastavaiset harhailivat niiden keskuudessa. Tämäkin oli vaikuttavasti toteutettu kohtaus. Viimeisessä näytöksessä näyttämön lattiaa peitti kerros rapautunutta laastia ja kivenmurikoita, mikä kuvasi uskottavasti Kareolin linnan hyljättyä tilaa. Isolden lemmenkuolemaa varten taustalla oleva seinä avautui ja näyttämön täytti äärimmäisen kaunis keltainen valaistus.
Illan suurin tähti oli Waltraud Meier. Hänen Isoldeaan voi vain kuvata loisteliaaksi: hän lauloi upeasti tämän erittäin vaativan roolin näytellen samalla täysin vakuuttavasti. Suoritus tuntuu sitäkin uskomattomammalta ottaen huomioon, että Meier on äänialaltaan pikemminkin korkea mezzo kuin dramaattinen sopraano. Varsinkin ensimmäisessä näytöksessä Meier oli hyytävä vihassaan ja katkeruudessaan.
Tristanin laulanut Siegfried Jerusalem on jo parhaan ikänsä ohittanut eikä ole varsinainen sankaritenori. Nämä seikat huomioiden hänenkin esityksensä oli suurenmoinen. Vaikka äänen sointi oli kuiva ja hän kuulosti usein rasittuneelta, Jerusalem jaksoi hienosti loppuun asti ja lauloi koko ajan suuremmoisella intensiteetillä. Varsinkin kolmas näytös ylitti kaikki odotukset. Vaikka suurempia tulkintoja onkin kuultu, on muistettava, että tällä hetkellä maailmasta ei löydy tätä parempaa Tristania. Mainittakoon vielä, että Jerusalem todellakin lauloi kaikki kolmannen näytöksen alun repliikit, sen sijaan että olisi vain epämääräisesti mumissut ne, kuten useimmat tenorit.
Muut laulajat olivat täysin Bayreuthin tason arvoisia. Falk Struckmann oli suuriääninen Kurwenal, joka oli sopivan karkea ensimmäisessä ja riittävän herkkä kolmannessa näytöksessä. Uta Priew oli luotettava Brangäne. Myös Matthias Hölle lauloi kuninkaana varmasti, mutta sointi oli kuivahkoa, ja korkeimpien äänten kohdalla hän joutui hieman ponnistelemaan. Tulkinta oli sinänsä kelvollinen, vaikka rooli onkin tylsä. Poul Elmingin tasoinen laulaja niinkin pienessä osassa kuin Melot on ylellisyys, johon ainoastaan Bayreuthissa lienee varaa.
Daniel Barenboim johti hienosti, dramaattisesti ja lyyrisesti tarpeen mukaan. Hän myös tuki laulajiaan erinomaisesti. Bayreuthin orkesteri loisti jälleen, ja kruunasi muutenkin loistavan esityksen. Tristan itse oli sopiva huipentuma matkalle, joka on varmasti ikimuistoinen.