Tätä dramaattista soppaa sotkee vielä teoksen useat versiot. Tannhäuser kuuluukin samaan luokkaan Don Carloksen, Boris Godunovin ja Hoffmannin kertomusten kanssa: näistä oopperoista tuskin koskaan päästään yksimielisyyteen esitettävän version suhteen. Wagner uudisti alkuperäisen "Dresdenin" version vuodelta 1845 Pariisin oopperaa varten vuonna 1861. Uudistus koski ensisijaisesti ensimmäisen näytöksen Venusvuorikohtausta, jota Wagner laajensi huomattavasti sekä lisäsi pitkän balettijakson, bakkanaalin. Tämä uudistettu versio sisälsi runsaasti Tristan-vaikutteista kromaattista musiikkia, joka on huomattavasti sensuellimpaa kuin Dresden-version latteassa Venusvuoressa. Uudistus toi myös kohtaukseen uskottavuutta ja Venuksen hahmosta tuli moniuloitteisempi. Muissa kohtauksissa uudistus oli varsin pienimuotoista, eivätkä ne juuri poikkea alkuperäisestä - ainoa huomattava muutos on Waltherin laulun poistaminen laulukilpailusta, mutta tuskin kukaan tästä valittaisi. Tämän uudistetun Pariisi-version kuvittelisi olevan selkeä vaihtoehto esityksiä ajatellen, mutta edelleen monesti valitaan mielikuvituksettomampi joskin tyylillisesti yhtenäisempi Dresden versio. Wagner itse oli koko elämänsä tyytymätön Tannhäuseriin, ja olisi mahdollisesti uudistanut loputkin kohtaukset Venusvuorikohtauksen tavoin, jos olisi elänyt pidempään. Valitettavasti näin ei käynyt.
Kööpenhaminen Kuninkaallista oopperaa varten ohjaaja Francesca Zambello oli pyrkinyt yhdistämään Pariisin ja Dresdenin versiot. Lopputulos oli enemmän tai vähemmän sama kuin Wieland Wagnerin kuuluisissa ohjauksissa 50- ja 60-luvun Bayreuthissa: Dresdenin versio Pariisin bakkanaalin kanssa. Dresden version käyttö ensimmäisessä näytöksessä tuntui melkein rikolliselta, koska Venuksen esittäjä, Iréne Theorin, lauloi kerrassaan erinomaisesti. Minulta valitettavasti meni melkein koko ensimmäinen näytös kiukutellen tätä valtavaa typeryyttä. Zambellolla oli myös joitakin melko omituisia näkemyksiä Tannhäuserista, jotka hän toi esiin ohjelmalehtisessä. Onneksi nämä eivät juurikaan välittyneet ohjauksesta, ja saimme seurata hyvin ongelmattoman, lähes perinteisen esityksen. Oli todella mukavaa katsoa pitkästä aikaa Wagner-ohjausta, jossa ei ollut juuri laisinkaan ärsyttäviä piirteitä.
Alkusoiton aikana näyttämöä peitti sininen verho, jonka alaosassa oli kuvattuna Botticellin Venus ja yläosassa eräänlainen Madonna. Näiden välissä oli tähti. Aika selvää ja aiheeseen sopivaa symboliikkaa. Ensimmäisen ja kolmannen näytöksen lavastus oli hyvin pelkistettyä. Näyttämöllä oli lähinnä vain suuria kiviä ja valaistuksen avulla pyrittiin saamaan aikaan avaran tilan vaikutelma. Venusvuoressa tuo valaistus oli (tietenkin) hämärän punaista. Itse Kuninkaallisen baletin tanssijoiden esittämä bakkanaali, Pariisiversion ainoa osa tässä produktiossa, oli kelvollista katseltavaa, joskin todellinen eroottisuus jäi puuttumaan. Baletti soitettiin vasta Dreden-version alkusoiton jälkeen, mikä minusta oli tarpeetonta. Balettihan on rakennettu siten, että se jatkaisi suoraan alkusoiton Venusvuorimusiikista. Muuten Venusvuorikohtaus oli hieman staattinen, mutta ei sen kanssa voi kummia tehdäkään. Venus ei ehkä vaikuttanut täysin rakkauden jumalattarelta, mutta onneksi hänestä ei oltu tehty bordellin madamea.
Toisessa kohtauksessa näyttämö sai vihreän sävyn, ja ohjaus seurasi melko tarkasti libreton ohjeita. Nuorta paimenta emme tosin näyttämöllä nähneet.
Toisessa näytöksessä ylöspano oli jo paljon yksityiskohtaisempaa ja värikkäämpää. Erityisesti puvustus oli loistokasta. Oli ilo nähdä Elisabeth puettuna punaiseen mekkoon - yleensä hän saa pitää valkoista yöpukua. Jälleen ohjaus seurasi säveltäjän toiveita. Ainoastaan pari hassua yksityiskohtaa antoivat aihetta kommentointiin: erityisesti koliseviin haarniskoihin puetut vartijat tuntuivat liioitelluilta, varsinkin kun he marssivat vähän väliä pois näyttämöltä ja takaisin. Kolmannessa näytöksessä oli otettu jo hieman enemmän vapauksia. Elisabeth oli kuvattu osittain järkensä menettäneeksi. Idean maassa ryömivästä Elisabethista keksi Götz Friedrich kuuluisaan Bayreuthin produktioonsa 70-luvulla, ja tästä on tullut jo kulunut käytäntö. Itse päähenkilön kuolemakin oli toteutettu hieman kyseenalaisella tavalla, sillä Tannhäuser heittäytyi kiveltä neljän ritarin käsivarsille, jotka veivät hänet kuolleen Elisabethin luokse. Näiden seikkojen ohella ohjaus oli jälleen toimiva ja libretolle uskollinen. Pyhiinvaeltajien kuoro toi ainakin minulle mieleen Tampereen tuomiokirkon alttaritaulun. Loppukohtaus on vaikea toteuttaa siten, ettei se vaikuttaisi hieman kornilta, eikä siltä täysin vältytty nytkään, mutta tuolle seikalle ei kai voi mitään. Kaiken kaikkiaan ohjaus oli uskollisuudessaan säveltäjälle suorastaan raikkaan oloinen, eivätkä nuo muutamat yksityiskohdat häirinneet varsin tyylikästä kokonaisuutta.
Laulajien kanssa meillä kävi huono tuuri. Ennen esityksen alkua ilmoitettiin, että molempien pääosien esittäjät, siis Tina Kiberg ja Stig Andersen olivat vilustuneet. Onneksi Kibergin kohdalla tätä ei juuri huomannut, paria pientä köhäisyä viimeisessä näytöksessä lukuun ottamatta. Hän lauloi Elisabethin upeasti hopeisella sopraanollaan, ja vakuutti myös näyttämöllisesti. Hänen äänensä voi vaikuttaa joidenkin mielestä hieman kylmältä, mutta hän on selvästi suuri taiteilija. Andersenin kohdalla ei valitettavasti voi sanoa samaa. Tannhäuserin rooli on Wagnerin raskaimpia tenorirooleja, ja laulaja joutuu olemaan näyttämöllä lähes jatkuvasti - ainoastaan kolmannen näytöksen alussa saa huilata. Siis rooli, jota ei pitäisi laulaa, jos ei tunne olevansa huippukunnossa. Andersen lauloikin ymmärrettävän varovaisesti ensimmäisessä näytöksessä, mutta tästä ei valitettavasti ollut apua, sillä toisessa näytöksessä hän joutui huomattaviin vaikeuksiin ja kolmannessa häneltä loppui ääni lähes täysin. Hän pystyi kuitenkin luomaan sympaattisen sankarin ja onnistui voittamaan yleisön myötätunnon. Andersenilla epäilemättä on roolin vaatimat äänelliset voimavarat, mutta valitettavasti meidän kannaltamme hänelle sattui huono ilta.
Muut laulajat edustivat sitä korkeaa tasoa, jota olemme tottuneet kuulemaan Kuninkaallisessa oopperassa. Kuten jo aikaisemminkin totesin Iréne Theorin oli upea Venus, joka lauloi vaivatta kohtalaisen suurella ja varmalla sopraanollaan. Hän pääsee vielä pitkälle tässä ohjelmistossa. Wolframina Per Høyer edusti juuri oikeanlaista äänityyppiä, jalosointista italialaistyyppistä lyyristä baritonia. Hän lauloi osan erittäin tyylikkäästi, ja hänen herkkä laulu iltatähdelle oli illan selvä kohokohta. Toisissa kohdissa olisin tosin kaivannut ehkä hieman pehmeämpää tulkintaa ja tarkempaa lausumista. Mutta erittäin hieno esitys joka suhteessa. Maakreivinä Stephen Milling vakuutti muhkealla bassollaan, mutta korkeimmat nuotit eivät oikein soineet. Ehkä häntä vaivasi sama virus, joka oli iskenyt myös Kibergiin ja Anderseniin. Ritareiden ensemblessa Kjeld Christoffersen (Biterolf), Johnny van Hal (Walther) ja Anders Jakobsson (Reinmar) tarjosivat tasokasta laulua - ainoastaan John Laurensen (Heinrich der Schreiber) erottui epäedukseen pinnistellyllä laulullaan, ja jostain käsittämättömästä syystä hän lauloi ensimmäisessä näytöksessä Waltherin stemman.
Kuninkaallista orkesteria johti talon taiteellinen johtaja Michael Schønwandt. Hänen tulkinnastaan puuttui energisyyttä eikä orkesteri päässyt Kuninkaallisen teatterin kuivahkossa akustiikassa oikeuksiinsa. Schønwandt oli tosin täysin laulajiensa tukena, eivätkä solistit jäänet orkesterin alle kertaakaan - ei edes Andersen. Kuninkaallisen oopperan kuoro oli tyypillisesti voimissaan.
Tannhäuser ei ehkä ole oopperakirjallisuuden suurimpia teoksia, mutta tämänkaltainen ongelmaton esitys, jossa Wagnerin musiikki hengittää vapaasti, on todiste siitä, että tämä ooppera ansaitsee hieman vähemmän halveksuntaa kuin se monesti saa. Toivottavasti saamme tulevaisuudessakin nähdä niin Kööpenhaminassa kuin muuallakin yhtä miellyttäviä produktioita.
HAMLET
Matkan toisena oopperana näimme varsin harvoin esitettävän Ambroise Thomas'n oopperan Hamlet. Kyseessä on Shakespearen kuuluisaan tragediaan pohjautuva Grand opera -tyylinen teos. Ensisilmäyksellä tämä saattaisi tuntua melko omituiselta parilta Tannhäuserin kanssa, mutta tarkemmin miettien yhdistelmä oli erittäin onnistunut. Molemmat teokset ovat nimittäin muunlaisten oopperoiden säveltäjien yritys tuottaa Pariisin Opéran vaatimuksiin soveltuva teos. Thomas onnistui tosin Wagneria paremmin tuottamaan tähän varsin jäykkään muottiin sopiva ooppera.
Ambroise Thomas (1811-1896) oli aikoinaan erittäin suosittu ranskalainen säveltäjä. Hän loi maineensa säveltämällä joukon kevyitä oopperoita Pariisin toiseen tärkeään oopperataloon, Opéra-Comiqueen, ja saavutti suurimman suosionsa Goethen Wilhelm Meisteriin perustuvalla Mignonilla.
Hamlet (1868) oli hänen ensimmäinen Grand oopperansa. Elämänsä loppuvuodet Thomas vietti Pariisin konservatorion johtajana, missä hän oli vannoutunut musiikillisen konservatismin kannattaja, ja vastusti erityisesti Wagnerin vaikutuksia.
Thomas'n Hamletilla ei ole loppujen lopuksi hirveästi tekemistä Shakespearen mestariteoksen kanssa. Libreton olivat kirjoittaneet Jules Barbier ja Michel Carré. Juoni on pääpiirteissään sama, joskin lyhennettynä ja ilman Suuren bardin nerokasta tekstiä. Selkein ja kammottavin muutos oli oopperan loppu, joka toisin kuin näytelmä ei päättynyt traagisesti. Tapettuaan kuninkaan Hamlet otti kruunun itselleen. Onneksi Thomas teki Covent Gardenin esitystä varten vaihtoehtoisen lopun. Hän nimittäin viisaana miehenä ymmärsi, että brittiyleisö ei voisi koskaan hyväksyä Hamletia, jonka lopussa päähenkilö ei kuolisikaan. Joten Thomas muutti loppukohtauksen siten, että Hamlet tappaa itsensä Ophelian ruumiin ääressä, hieman Roomeon tavoin. Tämä on selvästi tyydyttävämpi ratkaisu ja tätä käytettiin myös Kööpenhaminassa.
Hamlet ei tietenkään tee oikeutta Shakespearelle, mutta on omilla ehdoillaan vallan onnistunut. Thomas'n musiikki ei ehkä ole kovin mieleenpainuvaa, mutta miellyttävää kuunneltavaa ja selvästi vakaan ammattimiehen käsialaa. Haamukohtaus sekä Hamletin suuri monologi ('Etre ou ne pas être') ovat yllättävän vaikuttavia. Mielenkiintoisena yksityiskohtana saimme kuulla haamukohtauksessa saksofonia. Kohtaukset olivat sopivan pituisia ja draama eteni ilman turhia syvännekohtia. Tätä edisti epäilemättä tähän produktioon tehdyt partituurin lyhennykset, jotka olivat lähinnä kuorokohtauksia sekä Opéran välttämätön baletti.
Alunperin Hamletin roolin piti laulaa Boje Skovhus, yksi maailman johtavista lyyrisistä baritoneista. Valitettavasti hän oli saanut alkusyksystä kurkkutulehduksen, mistä syystä hän joutui peruuttamaan kaikki esitykset yli kuukauden ajalta. Toinen huono uutinen oli Randi Stenen, toissavuoden loistava Brangäne, jääminen pois Gertruden osasta äitiysloman takia. Onneksi heille oli saatu erinomaiset sijaiset. Hamletin osan lauloi quebeciläisbaritoni Jean-François Lapointe, ja parempaa sijaista on vaikea kuvitella. Hän näytti sopivan aristokraattiselta ja lauloi erittäin hienostuneesti jalosointisella baritonillaan, joka kuulosti aivan oikeanlaiselta tähän osaan. Näyttelysuoritus oli myös ensiluokkainen, ja ranskankielisenä hän sai tekstistä erittäin paljon irti. Hamlet on selvästi erittäin kiitollinen rooli. Lapointe on hieno uusi tuttavuus, enkä usko, että Skovhus olisi kovinkaan paljon parempaan pystynyt.
Illan toinen tähti oli tanskalaissopraano, jolla on hieman kummallinen nimi Djina Mai-Mai. Hän selvitti vaivatta Ophélien korkean koloratuuriosan vaivatta säkenöivällä sopraanollaan ja vakuutti täysin petiitillä olemuksellaan. Illan kohokohta oli hänen pitkä hulluuskohtauksensa, jossa hän onnistui liki täydellisesti.
Muut laulajat eivät olleet aivan näiden kahden tasolla, mutta erittäin päteviä jokainen. Susanne Schimmack ei ehkä yltänyt samanlaiseen suoritukseen kuin mihin Randi Stene olisi varmasti kyennyt Gertrudena, mutta hän on varma ammattilainen, joka sekä lauloi että näytteli luontevasti. Kuningas Claudiuksen laulanut basso Christian Christiansenilla alkaa jo ikä painaa, ja ääni huojuu kohdin melko voimakkaasti. Sointi on kuitenkin tallella, ja hänkin vakuutti syyllisyyden riivaamana monarkkina. Michael Kristensen lauloi Laerteksen lyhyen osan miellyttävän lyyrisellä tenorilla. Muut, pienemmät roolit, oli kaikki miehitetty Kuninkaallisen oopperan tason mukaisesti.
Hienossa kunnossa ollutta kuoroa ja orkesteria johti Jan Latham-Koenig, joka on selvästi eräänlainen bel canto - spesialisti, ja hän innosti energiallaan kaikki esiintyjät antamaan parastaan.
Kaiken tämän kruunasi John Coxin erinomainen produktio. Harvoin saa nähdä yhtä eleganttia oopperaa. Tämänkaltaiset produktiot osoittavat, että hyvää oopperaa voi tehdä ilman mielivaltaista modernisointia. Puvut, lavastus ja ohjaus olivat kaikki aivan paikallaan. Kerrassaan nautittava esitys. Hamlet ei ehkä ole suuri ooppera, mutta Kööpenhaminassa nähty esitys oli todella suurta oopperaa.