Näkemäni esitys oli heinäkuun 23. päivä, jolloin se esitettiin kolmannen kerran. Pari tuntia ennen esitystä, sulatellessani ravintolakoulussa nauttimiani erinomaisia muikkuja, alkoi aikamoinen rankkasade, joka onneksi loppui jo noin tunti ennen esitystä. Olavinlinnaa lähestyessäni hypistelin hermostuneena povitaskua: ovatko marraskuussa hankitut liput varmasti mukana? Koska olin ensimmäistä kertaa elämässäni Savonlinnan oopperajuhlilla, olin hyvin yllättynyt siitä rennosta ilmapiiristä, mikä juhlilla vallitsi. Rennosta ilmapiiristä ja anniskelusta huolimatta ei näillä juhlilla tarvitse poliisin olla jatkuvassa hälytysvalmiudessa eikä paikallisten yrittäjien ja omakotitaloasujien varuillaan ilkivallan varalta, kuten kaikilla Suomen rock-festivaaleilla.
Leif Segerstamin käveltyä yleisön keskeltä monttuun, oli kauan odotettu esitys valmiina alkamaan, noin 15 minuuttia myöhässä, muttei siitäkään täällä tuntunut kukaan välittävän. Kymmenen kotimaisen orkesterin soittajista koottu Savonlinnan oopperajuhlien orkesteri tarjoili ensisävelistä alkaen upeaa orkesterisointia. Alun Tristan-soinnut soivat herkästi ja puhtaasti, selloryhmä laulatti pääteemaa intensiivisesti, viulut fraseerasivat yhtenäisesti ja vaskipuhaltimet soivat hienossa balanssissa ja toivat tarvittavan voiman huippukohtiin. Näyttämön oikeassa yläreunassa roikkuvasta monitorista saattoi sivusilmällä seurata myös kapellimestari Leif Segerstamin työskentelyä. Joku ulkomaalainen huippuasiantuntija julisti joskus Wagneriaanissa, että "Segerstam katsoo jatkuvasti partituuriin eikä hänellä ole vasenta kättä". Partituurin tuijottamisesta ei ole haittaa, jos hallitsee teoksen yhtä suvereenisti kuin Segerstam, joka ei koskaan jätä orkesterille mitään epäselväksi. Ja kun legatolinjat soljuivat niin hienosti kuin alkusoitossa, ei ole mitään merkitystä sillä, onko "vasenta kättä" vai ei. Segerstam johti alkusoiton hitaasti, muttei pysähdellen, Wagnerin päättymättömät melodiat virtasivat eteenpäin luontevasti.
Ohjaaja Karen Stone oli valinnut vähäeleisen linjan, mikä lopulta osoittautui musiikkia tukevaksi ratkaisuksi. Alkusoiton jälkeen ihmettelin kuitenkin jälleen kerran, miksi muusikoiden ja kapellimestarien edellytetään noudattavan säveltäjän ohjeita tarkasti, mutta ohjaajat saavat tehdä mitä lystäävät: nuoren merimiehen pitäisi Wagnerin ohjeiden mukaan laulaa näkymättömissä, mutta nyt Topi Lehtipuu seisoi etunäyttämöllä, vain sokeille katsojille näkymättömissä. Pikku juttu tietysti, mutta silti? Topi Lehtipuu onneksi lauloi pienen osuutensa äärimmäisen kauniisti!
Ensimmäisessä näytöksessä, merimatkalla, olisin kaivannut näyttämön laajempaa hyväksikäyttöä. Tuntui hassulta, että Tristan ilmaantui seisoskelemaan etunäyttämölle muutaman metrin päähän Isoldesta, joka ei näe eikä kuule Brangänen ja Tristanin keskustelua. Robert Israelin askeettinen lavastus teki kyllä selväksi laivassa olon, mutta mielestäni Isolden hytti ja laivan komentosilta olisi pitänyt selvästi erottaa toisistaan. Komentosillalle olisi mahtunut mainiosti myös kuoro, jota nyt kuultiin vain nauhalta
Ensimmäisen näytöksen kolmannesta kohtauksesta lähtien aloin pitää ohjauksesta. Renate Behle ja Päivi Nisula olivat kerrassaan erinomaisia niin laulullisesti kuin näyttämöllisesti. Kummankaan naisen kulloisestakin sieluntilasta ei voinut katsojalla olla pienintäkään epäselvyyttä! Heidän laulutaiteelleen oli yhteistä suunnaton linjakkuus, mitkään yksittäiset, vaikeat äänet eivät rikkoneet vallitsevia sävyjä. Ja kuten aikaisemmin sanoin: Olavinlinnassa voi Wagneriakin laulaa hiljaa! Erityisesti Behle ja Nisula sen todistivat.
Leif Segerstam hääri montussa, ympärillään orkesteri, jonka soinnista ei voinut päätellä stemmojen hankaluutta! Monet yksityiskohdat puhuttelivat, silti linja säilyi eivätkä pitkät kaaret katkeilleet. Erityisen hieno tuokio alkusoiton lisäksi oli neljännen ja viidennen kohtauksen lyhyt välisoitto. Kun Tristan ja Isolde nauttivat lemmenjuoman, orkesteri tuntui räjähtävän. Tuolla hetkellä koin ehkä selvemmin kuin koskaan aikaisemmin musiikillisen kokonaisuuden voiman: kyse ei ollut vain yhdestä crescendosta ja sitä seuraavasta täyttymyksestä. Tuntui kuin kaikki siihen asti soitetut ja lauletut nuotit olisivat paiskautuneet orkesterimonttuun, aiheuttaen suunnattoman räjähdyksen.
Jostain kumman syystä lavalla tuntui jännite katoavan samalla hetkellä. Musiikki kertoo mielestäni, että Brangäne joutuisi repimään Isoldea irti Tristanista. Tässä esityksessä laulettiin vain niin kovaa kuin kurkusta lähti, mutta muuten kiihko jäi piiloon. Heikki Siukolan ei tarvinnut pelätä orkesterin pauhua, hänen äänensä kyllä kuului! Valitettavasti hänen intonaationsa oli jatkuvan alavireinen ja näyttämöilmaisunsa varsin unelias.
Entä sitten puvustus? Isoldella yöpaita ja Tristanilla verryttelypuku? en ymmärtänyt, miksi. Varsinkin, kun ensimmäisen näytöksen lopussa ollaan menossa kuninkaan luo! Päähenkilöidenhän olisi pitänyt pukeutua paraatiasuihin!
Jo ensimmäisen tauon jälkeen Segerstamia ja orkesteria tervehdittiin runsain aplodein ja bravo-huudoin. Toisen näytöksen alkusoitossa ei rytmi kuitenkaan toiminut parhaalla mahdollisella tavalla, sitä ei ilmiselvästi oltu ehditty harjoitella tarpeeksi. Näyttämö oli nyt koko leveydeltään käytössä eikä vähäeleinen ohjaus päässyt häiritsemään musiikkia, vaikka Tristanin ja Isolden suuri kohtaus ei näyttämöllisesti tuntunut sen kiihkeämmältä kuin ensimmäisen näytöksen loppukaan. Musiikillisestikaan Behlen ja Siukolan yhteistyö ei ollut täydellistä, sillä Behlen kauniit pianissimot tuntuivat aina jäävän Siukolan vähintään mezzoforten peittoon. Rakkauskohtauksessa tehtiin suurehko hyppy, mikä ei ainakaan allekirjoittanutta haitannut, sillä Olavinlinnan tuolit eivät ole erityisen mukavia istuttavia!
Matti Salminen on kuin luotu kuninkaan rooleihin, hänen olemuksensa kerta kaikkiaan vangitsee katsojan. Kuningas Marken monologi sai syvältä luotaavan tulkinnan. Melotia, Tristanin kavaltajaa, esitti nuorekkaalla innolla Jaakko Kortekangas. Tämä rooli annetaan monissa levytyksissä kehäraakeille, joiden vibrato muistuttaa sähkökitaran vibrakammella aikaansaatua, mutta Savonlinnassa ei pientenkään roolien tasosta tingitä!
Kolmannen näytöksen alkusoitto soi niin upeasti kuin vain soida voi. Englannintorvisoolo tuli nauhalta, mutten pitänyt sitä niin vakavana puutoksena kuin kuoron näkymättömyyttä ensimmäisessä näytöksessä. Jukka Rasilainen esitti suurenmoisesti Kurwenalin uskollisuuden ja rakkauden isäntäänsä Tristania kohtaan niin laulullisesti kuin näyttämöllisesti. Siukola onnistui yli-inhimillisissä monologeissaan hienosti, "wie schön bist du" oli intonaationkin puolesta täydellinen!
Viimeisessä näytöksessä ohjaus tuki musiikkia aivan alusta loppuun. Ja se musiikki! Mitä siitä sanoisin? Parempi, etten mitään muuta, kuin että siinä on sanoin selittämätöntä taikavoimaa, joka tekee Tristanin ja Isolden esityksestä tapauksen, vaikka kaikki nähty ei olisikaan täysin miellyttänyt.
On suurenmoista, että sitä saa Suomessa nykyään kuulla ja ainutlaatuista, että lähes kokonaan kotimaisin voimin!