Elämä itsessään saattoi esittäytyä hänelle draamana ja hän toisinaan jopa siteerasi näytelmiä tosielämän tapahtumissa (480). Hoffmannin kertomukset veivät Richardin jo lapsena omaan maailmaansa (27). Vielä myöhemmällä iällään hän saattoi keskittyä Hoffmannin kirjoituksiin siinä määrin, ettei huomannut niitä ääneen esittäessään huoneeseen hiipivää kylmyyttä, vaan huomasi lopettavansa esityksen nenä paisuneena ja punaisena (526).
Sävellyksenopiskelun Wagner aloitti tehokkaimmalla mahdollisella tavalla eli kopioimalla muiden sävellyksiä (40,46). Samaa menetelmää käytti myös Johann Sebastian Bach aikoinaan kopioidessaan veljiltään salaa sävellyksiä yön pimeinä hetkinä.
Ennen siirtymistään itsenäiseksi taiteilijaksi hän sai kontrapunktiopetusta Theodor Weinlichilta, Leipzigin silloiselta tuomaskanttorilta, joka opetti kädestä pitäen tahti tahdilta, miten fuuga syntyy. Kahden kuukauden teho-opetuksen jälkeen opettaja totesi tyytyväisenä oppilaansa suorituksiin: "Todennäköisesti te ette koskaan sävellä fuugia tai kaanoneita, mutta olette nyt itsenäinen. Seisotte omilla jaloillanne ja tiedätte osaavanne vaikeimmatkin asiat, jos tarvitsette niitä." (66)
Tällainen luovan henkilön metodi, jossa opiskelijalle opetetaan kädestä pitäen kaikki taideteoksen syntyyn liittyvät vaiheet, on joillakin saksalaisilla pedagogeilla yhä käytössä. Weinlichin menetelmä saattoi periytyä myös sata vuotta aikaisemmin tuomaskanttorin virkaa hoitaneelta Johann Sebastian Bachilta, jonka opetusmetodiin päti erityisen hyvin lause: "Se, jolla on, sille annetaan." Bach saattoi opettaa sävellysoppilastaan kuusikin tuntia kerrallaan, jos tämä oli siihen kypsä ja omasi tarvittavat valmiudet.
Wagner ei ollut mikään sävellyksen käsityöläinen siinä perinteisessä mielessä kuin esimerkiksi mainittu J. S. Bach, vaan hänellä saattoi tulla sävellystyöhön vuosien taukoja, mikä myös vaikeutti työhön ryhtymistä ja tunnelmaan pääsemistä (330, 484, 491, 500, 520).
Sävellysprosesseistaan Wagner ei anna elämäkerrassaan mitään järjestelmällistä kuvausta. Siitä kiinnostuneille Robert Baileyn asiaa käsittelevä artikkeli kirjassa The Wagner Companion valaisee sävellystyön vaiheita sangen perusteellisesti.
Beethovenin saavutuksia sinfonian alalla hän piti täysin ylittämättöminä (101), joten sillä saralla hänen yrityksensä jäi varhaiseen C-duuri sinfoniaan. Sen sijaan Wagnerille selvisi jo varhain, että hän on oopperan mies. Minkä olen itsekin usein käytännössä todennut ongelmaksi koetettuani nauttia Wagnerin oopperoista pelkästään musiikkia kuuntelemalla, sen Wagner sanoo ääneen: hänen mielestään musiikkidraamoista ei pysty täysin nauttimaan ilman saksankielen taitoa (tai käännöstä). Koska musiikki ja kieli liittyvät niin kiinteästi toisiinsa, hänen oli kirjoitettava librettonsa itse. (604)
Siinä, missä nykyajan lapset käyttävät elämänsä parhaat kehitysvuodet koulun penkillä monia tärkeitä taitoja kehittäen, teki Wagner, mitä lystäsi - niin hyvässä kuin pahassa. Hölmöiltyään riittävästi nuorena, Wagner saattoi löytää oman paikkansa ja suuntansa hyvissä ajoin. Wagnerista tuli varhain itsenäinen taiteilija, joka seurasi omia käsityksiään muiden tarjoamien "hyvien neuvojen " sijaan.
Wagner saattoi kokea käyttävänsä draamaa filosofian palvelukseen, sen tulkkina. Tässä mielessä hän oli ennakkoluuloton ja moderni länsimainen ihminen. Hän kiinnostui esimerkiksi buddhalaisesta filosofiasta siinä määrin, että suunnitteli buddhalaisen runoelman pohjalta draamaa. (523) Sen jälkeen kun Wagner löysi Schopenhauerin (joka oli myös kääntänyt buddhalaisia tekstejä), tämä säilyi eräänä säveltäjän suurimmista innoittajista. Schopenhauer kirjoitti - toisin kuin monet muut filosofit - niin selkeästi, että Wagnerkin sen ymmärsi (503, 428).
Wagner purkaa tuntemuksiaan kirjoituksessaan Juutalaisuudesta musiikissa (462), mikä tuntuu osuvan hiukan syrjään, jos katsoo niitä mahdollisia syitä, jotka lienevät olleet antisemitismin taustalla. Luulen, että mikäli Wagner olisi tyytynyt kamarimusiikkisäveltäjän vaatimattomampaan osaan, hänestä tuskin olisi kehittynyt minkään sortin antisemitistiä välttäessään rahamaailman vaatimukset. Valitessaan kuitenkin kalliin oopperan lajikseen hän valitsi samalla kohtalokseen loputtomat taloudelliset huolet ja paineet sekä riippuvuuden oopperataloista ja niitä hallitsevista piireistä.
Erityisen harmittavaa - mitä tulee Wagnerin musiikin esittämiseen - on ollut Hitlerin Saksan jälkeensä jättämä kuva Wagnerista antisemitismin yhtenä keulakuvana. Tämä on suuressa määrin vaikuttanut Wagnerin musiikin esittämiseen maailmansotien jälkeen. Kaikki taiteilijat, niin kuolleet kuin elävätkin joutuivat natsien vaakakuppeihin. Propagandan pääsäveltäjiksi valikoituivat etenkin Beethoven, Wagner ja Bruckner. Wagner saattoi jossain mielessä olla näistä ongelmallisin tapaus, sillä hänen filosofiansa kehittyi aikaa myöten pasifistiseen suuntaan. Hitler itse osoitti valitettavan hyvää musiikkimakua, sillä Brucknerin kerrotaan olleen tämän lempisäveltäjä. Kun tieto Hitlerin kuolemasta tuli, radiossa soitettiin Brucknerin 7. sinfonian hitaan osan musiikkia. Sinfonia on puolestaan omistettu Wagnerin muistolle.
Wagnerin elämäkertaa voi katsella monin silmin, sillä siihen sisältyy musiikin, teatterin, historian, politiikan, uskonnon, filosofian ja monien muiden aiheiden lisäksi jännittäviä matkakuvauksia. Kun ohitin tänä kesänä Helsingörin linnan matkalla Tanskan kautta Saksaan, katselin sitäkin nyt toisin silmin, sillä Wagner kertoo siitä kirjassaan erään jännittävän merimatkan yhteydessä. Elämäkerta antaa lukijalleen myös vihjeitä monista kiinnostavista, lukemisenarvoisista kirjoista. Voi vain olla tyytyväinen siihen, että Wagnerilla oli oma "punainen kansionsa", johon hän merkitsi ylös elämänsä tärkeimmät tapahtumat ja joka sittemmin toimi päiväkirjana ja elämäkerran pohjana (117).