Bayreuthin "Ringin" perustiedot
"Der Ring des Niebelungen" (Nibelungin sormus), Ein Bühnenfestspiel fur drei Tage und einen Vorabend, kokonaiskesto 15 h 8 min.
Ohjaus: Alfred Kirchner
Lavastus, puvustus: Rosalie
Musiikin johto: James Levine
Kuoron johtaja: Norbert Balatsch
"Das Rheingold" (Reininkulta), Vorabend, 9.8.1995, kesto 2 h 36 min.
Wotan: John Tomlinson
Donner: Falk Struckmann
Froh: Richard Brunner
Loge: Siegfried Jerusalem
Fasolt: René Pape
Fafner: Eric Halfvarson
Alberich: Ekkehard Wlaschiha
Mime: Manfred Jung
Fricka: Hanna Schwarz
Freia: Nina Stemme
Erda: Birgitta Svendén
Woglinde: Joyce Guyer
Wellgunde: Sarah Fryer
Flosshilde: Jane Turner
"Die Walküre" (Valkyyria), 10.8.1995, kesto 1. näytös 1 h 4 min, 2. näytös 1 h 37 min, 3 näytös 1 h 13 min. Yhteiskesto 3 h 54 min ( ilman taukoja ja aplodeja).
Wotan ja Fricka samat kuin Reininkullassa.
Siegmund: Poul Elming
Hunding: Hans Sotin
Sieglinde: Tina Kiberg
Brünnhilde: Deborah Polaski
Walküren: Violeta Urmana,Frances Gonzer,Anna Linden, Birgitta
Svendén, Anne Wilkens, Mette Ejsing, Jane Turner, Mary
Lloyd-Davies
"Siegfried" 12.8.95 kesto 1. näytös 1 h 24 min, 2. näytös 1 h 18 min, 3 näytös 1 h 24 min. Yhteiskesto 4 h 6 min.
Siegfried: Wolfgang Schmidt
Wanderer: John Tomlinson
Waldvogel: Joyce Guyer
Mime, Alberich, Fafner ja Brünnhilde samat kuin edellisissä.
"Götterdämmerung" (Jumalten tuho) 14.8.95 1. näytös 2 h 4 min, 2. näytös 1 h 8 min, 3 näytös 1 h 20 min. Yhteiskesto 4 h 32 min.
Gunther: Falk Struckmann
Hagen: Eric Halfvarson
Gutrune: Anna Linden
Waltraute: Hanna Schwarz
Nornat: Birgitta Svendén, Ulla Sippola ja Frances Ginzer
Siegfried, Alberich, Brünnhilde, Reinintyttäret samat kuin
edellä
"Ring" on minulle teos, jossa Wagner on käyttäen taitavasti Aasa-jumaltarinoiden henkilöhahmoja luonut ainutlaatuisen uudenaikaisen (1800-luvun) mytologisen tarinan, jossa monelta kannalta kuvataan sekä Aasa-aikakauden sankarikuoleman palvontaa että kristillisen rakkauden julistusta. Lopussa rakkausoppi osoittautuu kestävämmäksi.
Toisaalta ei sovi unohtaa toista pääjuonta, jossa Wagner (Marxin aikalaisena) kuvaa rahan (=sormuksen) palvonnan ja himon turmiollisuutta. Tätä puolta Wagner itse painotti libreton tekovaiheessa n. 20 vuotta ennenkuin "Götterdämmerungin" viimeiset tapahtumat olivat saaneet lopullisen muotonsa. Eniten puhuttelee minua ehkä kuitenkin ihmisen arkielämän ongelmia ja vastoinkäymisiä kuvaavat episodit halki koko tetralogian. Wagnerin "Ringiin" sopii Göran Schildtin hyvän taiteen määrittely, jonka mukaan " taide on sitä varten että saisimme avaimia siihen todellisuuteen, jossa elämme. Etsimme taideteoksia, jotka voivat auttaa meitä ymmärtämään ja hyväksymään elämän eri puolia ja myös omaa elämäämme. Tarvitsemme tämän voidaksemme olla sovussa ympäristön kanssa ja löytääksemme ulospääsyteitä."
Ensimmäistä kertaa Suomen Wagner-seuran nelivuotisen historian aikana onnistuimme saamaan liput Bayreuthin "Ringiin". Lippuja saatiin peräti 15:lle jäsenellemme. Bayreuthin Festspielhaushan on rakennettu varta vasten "Ringin" esittämistä varten, ja Bayreuthin kaupunki on Wagnerin itsensä valitsema talon sijaintipaikka. Edelleen 119 vuoden jälkeen Bayreuth on monien mielestä maailman paras paikka nähdä "Ringin" kokonaisesitys niin tiiviissä tahdissa kuin se käytännössä on mahdollista eli kuudessa päivässä. Tähän vaikuttaa paitsi talon mainio akustiikka myös kaupungin sopivan rauhallinen ympäristö ja näytäntöjen väliset ruhtinaalliset tunnin mittaiset tauot, jotka ovat selkävaivoista kärsivälle suuri siunaus.
Olen tähän asti uskonut että Bayreuthissa on täydellinen tuolirivien kaltevuus niin että edessäistuvan pituudesta huolimatta takana-istuvakin näkee. Näin ei valitettavasti ole koska minulla (186 cm) oli samat näkövaikeudet kuin mitä Outi Jaakola omassa kertomuksessaan kuvailee. Jotkut arvostelevat myös talon tuoleja epämukaviksi, mutta parin vuoden takaisen istuinten kangaspäällystyksen jälkeen, ne tuntuvat varsin mukavilta.
Ennakko-odotukseni "Ringin" suhteen eivät olleet tällä kertaa kovinkaan korkealla, johtuen edelliskesän negatiivisista lehtiarvosteluista lähinnä ohjauksen ja puvustuksen suhteen. Niinpä yllätyin pääasiassa positiivisesti ja totean että myös tämä "Ring" oli hyvinkin näkemisen arvoinen. Nordbayrischer Kurierin arvostelija Alexander Dickin (jatkossa NK) mukaan produktiota oli joiltakin osin muutettu edelliskesästä, hänen mukaansa " - Jumalan kiitos - parempaan suuntaan kohti eeppisemmin inspiroitua musiikkiteatteria".
Tässä "Ringissä" ei ole yhtä paljon osoittelevaa yhteiskuntakritiikkia kuin Kupferin ja Chereaun edellisissä Bayreuth-ohjauksissa, vaan palataan kohti myytin ja sadun maailmaa - sellaisena kuin Kirchner ja Rosalie sen ymmärtävät. Suurimmaksi ongelmaksi koin Kirchnerin ns. "huumorin" viljelyn, jolla hän onnistuu, tekemällä Siegfriedistä pellen, latistamaan monta kohtausta "Siegfriedissä" ja " Jumalten tuhossa". Jotkut ovat paheksuneet James Levinen paikoittain erittäin hitaita kohtia. Minusta ne tuntuivat hyviltä, enkä maallikkona aio itse tämän enempää orkesterin ja laulajien johtamista analysoida. Laskenta-alan ihmisenä totean vain että Levine noudatti muutaman minuutin tarkkuudella arvostetun Knappertsbuschin vuoden 1951 kokonaiskestoaikoja. NK kehuu Levinen "kykyä tempon vaihtelulla erottaa lyyriset ja dramaattiset kohdat toisistaan. Tämä asettaa sekä orkesterille että laulajille suuret vaatimukset, joista ne yleisesti ottaen selviytyivät erinomaisesti."
"Das Rheingold"
"Reininkullan" alku ei luvannut kovin hyvää. Levinen orkesterisoundi oli dempattua aivan kuin kamarimusiikkia, ja huolestuin että ovatko jotkut Bayreuthin akustiikkaa moittivat sittenkin oikeassa. (Onneksi seuraavan päivän Valkyyriassa orkesterin sointi oli taas paikallaan.) Reinintytärten uiskentelukohtaus oli toteutetu asettamalla heidät karuselleihin, mikä antoi lavastuksesta sekavan ensivaikutelman. Tämä ei ollut pysyvä ongelma, vaan neljän illan aikana saimme nähdä monta tyylikästä, värikästä ja tunnelmallista lavastusta. Jo auringonsäteiden osuminen joessa olevaan kultaan oli vaikuttavaa samoinkuin kaikki myöhemmätkin valoilmiöt kuten Brünnhilden taikatuli ja Walhallan palo. Näyttämökuvat perustuvat usein Wieland Wagnerin ajoilta tuttuun kaarevaan maailmanympyrään. Puuttena koin sen että näyttämäkuvasta toiseen ei pystytty joustavasti siirtymään, vaan esirippu laskettiin suhteellisen pitkiksikin ajoiksi musiikin kuitenkin virratessa. Kufperin ohjauksessa tätä ongelmaa ei muistaakseni ollut.
Alberichin hirmuvaltaa Niebelheimissa kuvasi osuvasti alamaisten sulkeminen pieniin kanahäkkeihin. Hänen muuntautumisensa lohikäärmeeksi oli taitavasti visualisoitu kahden valtavan silmän avulla, jotka loistivat pelottavasti pimeässä.
Rosalien suunnittelemat puvut ovat eksoottiset mutta valitettavasti usein myös mauttomia. Wotanin arvovaltaan on vaikea uskoa jo senkin takia, että hän kulkee koko ajan räikeän siniseen hameeseen pukeutuneena. Myöskään naisjumalien paljaita rintoja esittävät tinahaarniskat eivät erityisemmin innosta. Kysymykseen minkä takia hänen jumalansa ovat niin hölmön näköisiä, hän on vastannut, että koska kukaan ihminen ei ole ikinä nähnyt ketään jumalaa, niin hän voi antaa mielikuvitukselleen vapaat kädet.
Illan mieleenpainuvimmasta laulajanosuudesta vastasi Logen osaa esittänyt Siegfried Jerusalem. Loge ja Alberich - eikä Wotan - ovatkin tässä ohjauksessa Reininkullan keskushahmoja. Wlaschihalle tämä oli jo 10. kesä Bayreuthissa. Mieleen jäivät myös René Pape Fasoltina, 15. kesää Bayruthissa laulava Hanna Schwartz Frickana sekä Birgitta Svendén Erdana, myös hän Bayreuth-veteraani. Erdan ilmestyminen maan uumenista on upeasti kuvattu.
Lopputunnelma oli tarpeettoman apea, kun Walhallaan johtava sateenkaari näytti lähinnä katosta roikkuvilta maalatuilta bambusauvoilta.
"Die Walküre"
"Valkyyrian" ensimmäisessä kohtauksessa komea saarni sinistä taivasta vastaan dominoi näyttämöä. Hundingin talo on "maan alla" johon tullaan ja mennään alas laskevia portaita pitkin. Rakastavaiset Sieglinde ja Siegmund on näyttävä pari, joiden esittäjät (molemmat tanskalaisia) voisivat samannäköisyytensä takia hyvinkin olla sisaruksia. Ohjaaja korostaa yhteispeliä panemalla Sieglinden fyysisestikin auttamaan veljeään miekan irrottamisessa puusta.
Toisessa näytöksessä tyyliä rikkoo pahasti jo viime vuoden lehtikuvissa nähdyt surullisen kuuluisat Brünnhilden kömpelömäiset epäesteettiset housut. Onkohan Rosalie voinut nähdä 60-luvulla Mainos-TV:stä tutut Onni-klovnin housut? Frickan ja Wotanin pitkä dialogi tuntuu toimivan paremmin kuin Wotanin ja Brünnhilden.
Ns. "Todesverkündigung"-kohtauksen lopussa Brünnhilde juuri ja juuri pääsee väliin ennenkuin Siegmundin tappavaksi tarkoitettu miekanisku osuu nukkuvaan Sieglindeen. Onko tässä yksi syy siihen miksi Siegmundin on kuoltava? Wagner on ehkä halunnut osoittaa että uhkaaminen ja rakkaus eivät sovi yhteen. Toisen näytöksen loppu, jossa sekä Siegmund että Hunding kuolevat on vaikuttavasti ohjattu, mielestäni paras näkemistäni (vertailkohtina Kupfer ja Schenk). Tämä on eräs kohta jossa Levinen hidas tempo korostaa hienosti draaman tragiikkaa.
Kolmannen näytöksen valkyyrioiden ratsastus muistutti hissikarusellia, jonka pelkästä katsomisesta tuli paha olo. Monet kuitenkin pitivät tästä kohtauksesta. Kirchner on jo Valkyyriassa tehnyt Wotanista todella "lyödyn miehen" sen jälkeen kun hänen oli pakko luopua pojastaan ja suuresta suunnitelmastaan saada sormus pois epäluotettavista käsistä. Loppukohtauksen tuliympyrän säteet on eräs osoitus Rosalien mahtavasta idearikkaudesta.
"Valkyyriassa" orkesterista löytyi tarvittaessa myös fortissimoa. Levinen tulkinta oli NK:n arvostelijan mukaan kypsynyt vuoden aikana, ja kokonaiskesto oli lyhentynyt 10 minuutilla.
Laulajat olivat kauttaaltaan hyviä, varsinkin rakastavaiset Tina Kiberg ja Poul Elming mutta myös veteraani Hans Sotin Hundingina ja jälleen Schwarz. NK ylistää Elmingin "lyyrisesti värittynyttä sankaritenoria, jossa on ylä-äänirikas sointi." Kaiken kaikkiaan onnistunut esitys.
"Siegfried"
Mimen osa "Siegfriedin" alussa voisi hyvinkin olla kuvaus nykyajan yksityisyrittäjästä ja yksinhuoltaja-koti-isästä, joka työn ohella pyrkii tekemään ruokaa itselleen ja pojalleen. Pojalle ei kuitenkaan ruoka maistu eikä hän anna paljon arvoa "isän" huolenpidolle. Sigfriedin ja Mimen kohdalla pojan epäluottamus osoittautuukin aiheelliseksi, koska Mimellä on täysin itsekkäät pyrkimykset, eli päästä sormukseen käsiksi Siegfriedin kautta.
Mimeä esittävä Manfred Jung on kuin luotu roolihahmoonsa, myös äänellisesti. Samaa ei valitettavast voi sanoa Siegfriediä esittävästä Wolfgang Schmidtista, joka voisi lyhyytensä puolesta ollakin Mime-kääpiön oma poika. Valitettavasti äänikään ei aina irronnut, ja kun (Rosalien määräämät) vaatteet olivat erittäin tyylittömät (turkoosin-siniset liivit ja valkoiset pussillaan olevat housut) tämä oli koko tetralogian suurin pettymys. Epäselväksi jäi vielä tässä vaiheessa oliko Wagnerin sankarista tehty tarkoituksella vaiko tahattomasti antisankari.
Lohikäärmeen koko näyttämön levyinen kita oli uskottavan hirveä ja metsä tunnelmallisen vihreä. Metsä koostui valtavasta määrästä vihreäsävyisiä sateenvarjoja. NK ylistää: "Rosalien sammaleenvihreä plyysinen Neidhöhle sekä katosta roikkuvat sateenvarjot ja siihen yhtyvä musiikki kutovat tästä kohtauksesta tämän 'Ringin' erääksi emotionaalisimmista ja aistikkaimmista hetkistä."
Siegfriedin epäuskottavuutta myös näytöksen lopussa kuvaa osuvasti ryhmämme naisedustajan kommentti: "Jos minä olisin ollut Brünnhilde olisin jatkanut untani ja odottanut komeampaa sankaria herättämään pitkästä unesta."
Vasta "Siegfriedissa" pystyi John Tomlinson Wandererina täyttämään ne korkeat odotukset, jotka hänelle etukäteen olin asettanut. Saman voi sanoa hänen suorituksestaa Kupferin Wotan/Wandererin roolista v.1990. NB:n mukaan "Hänen lämmin ainutlaatuisen pyöreä bassonsa tulee Wandererin osassa erityisen hyvin esiin. Loistava jäähyväisesiintyminen!"
"Ringin" scherzoksi kutsuttu "Siegfried" oli monilta osin upea kokemus joskin se jätti toivomisen varaa lähinnä pääosan esittäjän suhteen.
"Götterdämmerung"
"Jumalten tuho" on koko valtavan neliosaisen teoksen huipentuma, jossa jo aloitetut ja uudet langat johtavat vääjäämättömään loppuunsa. Wagnerilta vei sen loppuunsaattamiseen ja viimeistelyyn peräti 26 vuotta siitä kuin hän vuonna 1848 pani paperille ensimmäiset Niebelung-aiheisen tarinan luonnokset. Aihe oli tarkoitus alunperin kiteyttää yhdeksi ainoaksi "Siegfrieds Tode"-nimiseksi oopperaksi. Libreton tekovaiheessa säveltäjä vakuuttui vähitellen siitä että katsoja tarvitsee peräti kolme tarinaa pohjustavaa esioopperaa ennenkuin Siegfriedin kuolema voidaan kuvata. Wagnerin filosofisten pohdintojen seurauksena oopperan nimikin muuttui matkan varrella "Götterdämmerungiksi", mikä kuvastaa Wagnerin vallankumousajalta johtavaa ideaa vanhan vallan tuhoamisen tarpeellisuudesta, jotta voitaisiin aloittaa uuden ja paremman maailmanjärjestyksen rakentaminen.
Illan esityksen ensimmäisessä kohtauksessa saimme tutustua kolmen nornan pessimistiseen ajatuksenvaihtoon, jossa Ulla Sippola kaikella kunnialla esitti toista nornaa. Ryhmämme kävi tauolla onnittelemassa häntä seuran puolesta kukkakimpun kera. Hän jutteli kanssamme tulevaisuuden suunnitelmistaan ja kertoi meille nornien lankojen vetämisen muistuttavan niin paljon pölynimurointia että heitä kutsutaan tässä produktiossa "Hoover-ryhmäksi". Ulla säteili tyytyväisyyttään saadessaan osallistua Bayreuthin juhliin, joskin hän kärsi kuumuudesta ja otsonista niin, että oli joutunut jättämään "Valkyyrian" Waltrauten osan laulamatta. Sippola on ensimmäinen suomalaissolisti moneen vuoteen Bayreuthissa. Hänen suuri roolinsa tänä kesänä oli "Tannhäuserin" Venus, josta hän sai hyvät arvostelut. Hän esiintyy myös ensi kesän juhlissa.
Illan solisteista jäi erityisesti mieleen Deborah Polaskin (Brünnhilde) ja jälleen Hanna Schwarzin (Waltraute) hienot esitykset.
Brünnhilden ja Siegfriedin rakkauskohtaus oli musiikillisesti hieno mutta kärsi jo mainituista epäonnistuneista puvuista. Näytti siltä että ohjaajan ja lavastajan sympatiat olivat Giebichung-sisarusten puolella. Heille oli annettu kohtalaisen tyylikkäät puvut, varsinkin Hagenille. Samoin mainiosti laulava kuoro oli puettu yhdenmukaisiin univormuihin lilmestyessään Hagenin kutsumina juhlistamaan Brünnhilden saapumista. Ohjaaja korosti Siegfried-hahmon pellemäisyyttä panemalla tämän astumaan rumissa vaatteissaan kompuroiden ja melkein kaatuen Giebichungien taloon. Näin nöyryytettiin Wagnerin ja Niebelungen-tarujen "maailman ihaninta ja vahvinta sankaria". Vaikutelmaa korosti käyrätorvistin epäonnistunut Siegfriedin reininmatka-teeman soittaminen. Sen sijaan Hagenin ja Alberichin yökohtaus kuutamoineen oli erittäin vaikuttava ja tyylikkäästi toteutettu.
Siegfriedin surumarssi soi arvokkaana, mutta ohjaaja ei anna Gutrunen, joka on sentään Siegfriedin vihitty vaimo, surra tämän kuolemaa lainkaan, vaan Gutrunen annetaan itkeä vain kohta tapettavaa Gunther-veljeään. Tässä ohjauksessa näkyi Walhallan tuhon ja Reinin tulvan jälkeen vain pyöreä alaston maapallo ilman ainoatakaan ihmistä tai muuta elollista. Wagnerin loppumusiikki jäi antamaan toivoa uuden, paremman maailman rakentamisesta. Eri asia on, onko se mahdollista ilman henkiinjääneitä?