Teksti: Robert Storm

Richard Wagnerin Tristan ja Isolde esitettiin Musiikkitalossa Helsingin juhlaviikkojen yhteydessä. Kyseessä oli ohjaaja Peter Sellarsin, videotaiteilija Bill Violan ja kapellimestari Esa-Pekka Salosen Tristan-projekti, joka sai ensi-iltansa Los Angelesin Walt Disney -konserttitalossa vuonna 2004. Salonen on todennut, että hän, Sellars ja Viola ovat samanikäisiä, ja tämä on ennen kaikkea heidän sukupolvensa näkemys Tristanista. Los Angelesin jälkeen Tristan-projekti esitettiin Pariisissa Bastiljin oopperatalossa. Tämän jälkeen sitä on esitetty useissa eri ooppera- ja konserttitaloissa. Erilaisissa esitysympäristöissä toteutuskin on ollut jossain määrin erilainen. Musiikkitalossa Violan videot heijastettiin kaiken yläpuolelle ripustetulle suurelle valkokankaalle. Joistakin katsomon osista niitä ei ikävä kyllä ollut mahdollista nähdä. Näkemistäni kuvista päätellen esimerkiksi Bastiljin oopperassa videot ovat toimineet tätä selvemmin lavasteina. Ohjaaja Peter Sellarsin osuus tuntui Musiikkitalon konserttimaisessa esityksessä olevan melko pieni. Laulajat olivat lavalla Radion sinfoniaorkesterin edessä ja liikkuivat jonkin verran. Joissakin esityksen kohdissa he siirtyivät laulamaan eri puolille katsomoa ja joskus Polyteknikkojen kuoron osuudet tulivat katsomon oviaukoista. Näissä kohdissa kuoro ei pysynyt aivan samassa kohdassa orkesterin kanssa. Ensimmäisen näytöksen lopussa kuoro lauloi katsomon takaosassa ja kuoron ja orkesterin välissä istuville kuulijoille näytöksen loppu tuskin voisi kuulostaa komeammalta kuin tällä tavalla toteutettuna. Muissa katsomon osissa tällaista efektiä tosin ei ollut.

Bill Violan videotaidetta on ollut esillä monissa taidemuseoissa. Ennen Tristan-projektia hän on työskennellyt myös toisenlaisten muusikoiden kanssa tekemällä videoita industrial metal -yhtye Nine Inch Nailsin konserttikiertueelle. Hänen Tristan-videoidensa tyyli vaihteli käsivaralla kuvatusta mustavalkoisesta ja rakeisesta kuvasta täysin selkeisiin kuviin. Tyyli oli mielestäni pohjimmiltaan melko romanttissävyinen. Videoilla nähtiin myös näyttelijät esittämässä Tristania ja Isoldea. Vaikka videot tuntuivat aluksi olevan melko irrallaan esityksestä, vähitellen ne kuitenkin muodostuivat selkeämmin osaksi kokonaisuutta. Erityisesti lemmenkuolo oli vaikuttava.

Esa-Pekka Salosen ohjelmistossa ooppera on ollut ainakin toistaiseksi melko pienessä osassa. Salonen kuuluu Leonard Bernsteinin ja Carlos Kleiberin kanssa kapellimestareihin, jotka ovat johtaneet Wagnerilta pääasiassa vain Tristania. Heitä ei silti kannata väheksyä Wagner-kokemuksen puutteen takia, sillä kaikkien kolmen persoonalliset Tristan-tulkinnat kestävät hyvin vertailun kokeneempien Wagner-kapellimestareiden näkemyksiin. Etukäteen pelkäsin, että Salosen Tristan-näkemys saattaisi olla kylmän analyyttinen ja vailla teoksen suuria tunteita. Pelkoni osoittautuivat turhiksi, sillä Salosen ote oli tarpeen mukaan myös romanttinen. Hänen tyylinsä oli dramaattinen ja tempoiltaan kohtuullinen. Äänenvoimakkuuksien vaihtelut olivat suuria mutta luontevia. Musiikkitalon hyvästä akustiikasta kertoi se, että erittäin hiljaisetkin kohdat kuuluivat selkeästi. Tosin hiljaisissa kohdissa kuului tuulettimen tai jonkun muun laitteen hurinaa.

Esityksen rooleihin oli saatu useita maailmanlaajuisesti tunnettuja laulajia. Kanadalainen Ben Heppner on varsinkin Amerikassa yksi sukupolvensa kuuluisimmista Wagner-laulajista. Hän on suuri taiteilija, joka on kuitenkin ajoittain kärsinyt melko pahoista ääniongelmista. Näistä ongelmista jotkut ovat syyttäneet juuri Tristanin raskaan roolin ottamista ohjelmistoon. Heppner itse on kertonut syyksi verenpainelääkkeiden sivuvaikutukset. Todellinen syy saattaa olla monen asian summa. Kaiken tämän takia toivoin Heppneriltä loisteliasta esitystä ja pelkäsin katastrofia. Lopputulos oli siltä väliltä. Ensimmäisessä näytöksessä Heppner kuulosti Isolden roolin laulaneeseen Violeta Urmanaan verrattuna vähän hiljaiselta. Toisessa näytöksessä ero tasoittui jonkin verran, mutta Heppnerin ääneen tuli vähäisiä rasituksen merkkejä. Kolmannen näytöksen alkuosassa Heppner oli parhaimmillaan päästessään kunnolla irrottelemaan. Teoksen loppupuolella äänen rasittuneisuus oli kuitenkin selvästi havaittavissa. Ongelmista huolimatta esityksessä kuultiin niin paljon kaunista laulua ja suurtakin tulkintaa, että olin lopulta siihen melko tyytyväinen.

Isoldena esiintynyt liettualainen Violeta Urmana ja Brangänen roolin laulanut amerikkalainen Michelle De Young ovat tällä hetkellä hyvin kysyttyjä laulajia, jotka ovat laulaneet Bayreuthissa ja paljon myös Metropolitanissa. Olin aiemmin kuullut heiltä levytyksiä ja erityisesti live-esitysten radiointeja. Näiden perusteella Urmana tai varsinkaan De Young ei ollut tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta. Kun kuulin heitä elävässä esityksessä, käsitykseni heistä muuttui täysin. Laulajat saattavat levytyksissä ja myös live-äänitteissä kuulostaa hyvin erilaisilta kuin elävässä esityksessä. Monissa tapauksissa mikrofonilla on huono vaikutus erityisesti suurikokoisiin ääniin, jollainen Urmanalla ja De Youngilla kummallakin on. Sellaisiakin laulajia toki on, jotka loistavat sekä levyllä että oopperalavalla. Silti joissakin tapauksissa hyvät levylaulajat ja hyvä live-laulajat ovat eri henkilöitä. Tässä esityksessä juuri Urmana ja De Young tekivät minuun suurimman vaikutuksen. Urmanan ääni on loisteliaan teräksinen. Joidenkin mielestä siinä saisi olla enemmän lämpöä. De Youngin Brangänesta taas ei lämpöä puuttunut.

Muiden roolien esittäjät olivat suomalaisia. Matti Salminen ja Jukka Rasilainen ovat rooleissaan tunnettuja ja arvostettuja niin kotimaassa kuin maailmallakin. Salminen tulkitsi Marken surun suurella äänellä ja herkkyydellä. Rasilaisen ääni kuulosti Kurwenalina vieläkin jykevämmältä kuin Bayreuthissa joitakin vuosia sitten. Waltteri Torikan Melot oli niin äänellisesti kuin näyttämöllisestikin kiihkeä, vihainen nuori mies. Torikassa saattaa hyvinkin olla ainesta Wagnerin suurempiinkin baritonirooleihin. Hienosti onnistuivat myös Tuomas Katajala nuoren merimiehen ja paimenen rooleissa sekä Arttu Kataja perämiehenä.