Teksti: Klaus Billand

Aamun lehdistötilaisuudessa 30-vuotiaan Bayreuth-tulokkaan, Jan Philipp Glogerin, ohjauskonsepti vaikutti mielenkiintoiselta ja hyvin päättäväiseltä. Hän, ja hänen dramaturginsa Sophie Becker näkevät Hollantilaisen tähän päivään sijoittuvana liikematkustajana joka on tapaamistensa välillä stressaantunut, ja kiinnostunut vain keräämään lisää rahakasoja itselleen. Hän ja Senta elävät ajassa, jota määrää talous, ajassa jossa ahkeruus ja tuotontavoittelu määrittävät kaiken. Eikös tämä kuulosta kaikista hyvin tutulta? Kumpikin haluaa pois tästä maailmasta, jossa etenkin Senta ei tunne oloaan kotoisaksi – Senta toimii jopa tätä kaupan hallitsemaa ympäristöään vastaan. Siinä he tunnistavat itsensä: Gloger ja hänen tiiminsä uskovat, että Hollantilaisen ja Sentan välillä oli ainakin hetken verran rakkautta, tämänhän Wagner on tiettävästi myös partituuriin merkinnyt. Kaikesta huolimatta arvostelija oli vähintäänkin hyvin jännittynyt, sillä nämä tähän Internet- ja sähköpostiterroriaikaan liittyvät päivittäiset aikataulu- ja tehokkuusorgiat ja niitä koskevat pohdinnat sopivat liiankin hyvin ”hollantilais”tematiikkaan. Siksi Hollantilaisen ei enää tarvitse tulla paikalle synkällä laivalla, vaan tyylikkään käsimatkatavaralaukun kanssa, siinäpä todiste ammattimaisesta matkailusta. Sellaiset miehet yleensä matkustavat ilman naisseuralaista.

Kovaa yhteiskuntakritiikkiä oli siis odotettavissa, ja se alkoi Christian Thielemannin ja juhlaorkesterin upean lennokkaan alkusoiton jälkeen hyvin visuaalisesti. Lavastaja Christof Hetzer oli luonut mustaan tilaan kompleksisen ja musiikin rytmissä ja näyttämön tapahtumien mukaan välkehtivän installaation, joka molemmilta puolilta nousee korkeuksiin ja pyörii kovaa vauhtia ympäri moninumeroisten lukujen yllä. Nämä ilmeisesti kuvaavat katkeamatonta tärkeiden tilaisuuksien määrää. Yhdessä mustan lattian kanssa ne luovat loistavan tilan, joka tuo mieleen useita assosiaatioita: välkehtivän talon julkisivun (jo tässä Urs Schönebaumin valosuunnittelu on parhaimmillaan) yöllisessä Dubaissa, Soulissa tai New Yorkissa, täydellisesti verkottuneen päätietokoneen, mutta myös loisteliaan hotellin aulan, jossa ”ankkurin laskettuaan” Hollantilainen saa hotellin VIP-vieraana heti tervetuliaisdrinkin. Luultavasti tarkoitukseton turkin valahtaminen viehkeän blondin olkapäiltä tarjoaa lisää kauneutta – ja täällä puhuu raha, dollarin seteleitä nähdään vielä lisää myöhemmin. Sen sijaan kelpo Daland liituraitapuvussaan, ja hänen nopealiikkeinen, yhtälailla maallisen mammonan riivaama perämiehensä vaaleanharmaassa bisnespuvussaan, vaikuttavat pienessä soutuveneessään yhdentekeviltä. Karin Jud oli tehnyt puvustuksesta varsin yksinkertaisen käyttämällä siinä sellaisia vaatekappaleita, joita löytyy jokaisen vaatekaapista. Mutta jo tässä ohjauksen painokkuus kärsii, Dalandin tuottoisa sopimus tyttärensä luovuttamisesta Hollantilaiselle on tehty liian arkipäiväiseksi. Jälleen kerran käytössä on asiakirjakansio (hätiköidysti muotoillulle sopimukselle), tämähän nähtiin jo uudessa Münchenin Kriegenburg-Valkyyriassa Wotanilla, samoin kuin Bayreuthin näyttämöllä Siegfriedillä jo Flimm-Jumalten tuhossa, ja vaikka kuinka monta kertaa aikaisemmin. Eikö tämä nyt jo riittäisi? Ohjelmalehtisessä mainittua Martin Eidenbergerin videota ei muuten kyllä huomannut.

Toisessa näytöksessä Glogerin tähän asti niin lupaava hollantilais-problematiikan tulkinta menettää intensiteettiään hyvin pian, ja ajautuu ajoittain jopa alentavaan, mutta luultavasti tahattomaan karikatyyriin. Norjalaiset vetävät laulullaan kauttaaltaan spartalaisen kehruutuvan sisään lavalle, samalla siitä tulee yksittäinen lavastuksen osa, joka on lavalla teoksen loppuun asti - aivan liian usein pyörivällä näyttämöllä. Samalla he esittelevät yleisölle ylpeinä kaikkea hienoa mitä merkkiostoskasseista löytyy, ja mitä he ovat rakkailleen tuoneet, hehän ovat olleet loppujenlopuksi liikematkalla. Samanlaisiin esiliinoihin sonnustautuneet naiset pakkaavat ahkerasti halpoja tuulettimia, malliltaan N1-H1L (tästä tulee mieleen IKEA tai kiinalaiset tuotteet). Innoissaan he pakkaavat tarvikkeita pahvilaatikoihin. Mary merkitsee ylös kappalemäärät tyypillisen byrokraattisen näköisenä. Erik on viattoman ja avuttoman näköinen talonmies, jolla on kiirettä erilaisten korjaustöiden kanssa. Senta sen sijaan maalaa punaiseksi paperinukkea – joka luultavasti on Hollantilaisparka – ja hän on jo maalannut sinipunaisen paperilaivan, loimuavat liekit ja paperisen vapaudensoihdun. ”Mit Bappe back’ ich kein Schwert…”, sanoi tunnetusti jo Siegfried Mimelle, kun hän yhtälailla katoavasta materiaalista halusi takoa aseen. Ei onnistu myöskään Glogerin suunnittelema Hollantilaisen ja Sentan pako tästä halvasta liukuhihnatuotannon maailmasta. Kauttaaltaan hyvin voimakas hetki on se, kun ravisuttavat tunteet tosissaan ottava Hollantilainen antaa Sentalle intohimoisen suudelman. Tämän uuden voiman, jonka kumpikin on löytänyt, ei anneta kehittyä täyteen huippuunsa näissä dramaattisissa käänteissä. Näin ollen tämä tuotanto ei saavuta sitä toivottua kohokohtaansa, jonka se olisi voinut saada. Oliko tästä näytäntökaudesta lähtien Mainzin teatterin johtavana ohjaajana aloittanut Gloger vain liian varovainen vasta kolmannen oopperaohjauksensa kanssa, jottei aiheuta skandaalia heti liian pitkälle menevällä ohjauksellaan? Aikaisemmin hän on ohjannut Augsburgissa Figaron häät ja Dresdenissä Alcinan. Konseptista jäi vaadittu huippu pois, siinä puuhasteltiin liiallisuuksiin asti pahvilaatikoiden ja tuuletinasioiden kanssa, sekä siivottiin Sentan punaisia paperitöitä, joita Senta ja Erik kantavat aina katkeraan loppuun asti. Finaalissa Hollantilainen lähestyy kerätäkseen jätesäkkiin pakoyrityksestä jääneet esineet. Sentan valtaistuin tuuletinlaatikkopyramidin huipulla ja Sentan käsivarsilla Michelangelon Pietà’n kaltaisena lepäävä Hollantilainen oli lähes vertauskuvallinen julistus. Tämä ei voinut koskettaa, kuten ei myöskään ohjaustyö ja aivan liian arka visuaalinen muutos. Olisi ollut hienoa, jos toisaalta tämä väitetty jännite Hollantilaisen ja Sentan välillä, tai toisaalta banaalin kaupallinen Daland-maailman vastakkaisuus olisi dramaturgisesti esitetty intensiivisemmin. Lisäksi tämä olisi sopinut paremmin Wagnerin musiikkiin ja sen dramatiikkaan. Näyttämöllinen dramatiikka tuli tosin esiin hyvin vaikuttavasti matruusikuorokohtauksen hyvän koreografian kautta, jossa heidän kapteeninsa kuten Hollantilainenkin erottautuvat huomiota herättävillä mystisillä päätatuoinneilla. Eberhard Friedrichin harjoituttama festivaalikuoro lauloi jälleen loistavasti, ja sen yksittäisten ryhmien keskinäinen transparenssi oli pistävää. Erityisesti hyvät tenorit kuuluivat läpi.

Glogerin uusi Lentävän Hollantilaisen ohjaus vaikutti aivan liian käsityöltä. Siinä keskityttiin liikaa yksityiskohtiin ja musiikin sanomaan, yleisön mielikuvituskykyyn luotettiin liian vähän. Loppuhuipennusta ei myöskään unohdettu: esirippu sulkeutuu nopeasti, pahvilaatikkopyramidin huipulla Senta tekee itsemurhan pistämällä itseään mahaan, rakastava halaus vertavuotavan Hollantilaisen kanssa. Esirippu avautuu sitten vielä kerran pikaisesti. Naiset alkavat valmistaa tätä hahmoa pienoiskoossa kauniin punaisena, täysin huolettomina, jälleen tietenkin liukuhihnatyönä ja suuria määriä. Kyllä, herra Gloger, me kaikki ymmärsimme sen jo…

Tämä vuoden 2012 Bayreuth -ensi-ilta muodostui Christian Thielemannin, juhlaorkesterin, ja lähes kaikkien laulajien voitoksi. Samuel Youn, joka oli oikeastaan hiljattain tuotannosta erotetun Jevgeni Nikitinin tuuraaja, lauloi nimiroolin vaikuttavasti suurella intensiteetillä. Hänen bassobaritoninsa on etenkin korkeissa äänissä hyvin voimakas, mutta Youn onnistui hyvällä fraseerauksellaan ja loistavalla ääntämisellään saamaan aikaan uskottavan karakterisoinnin levottomasta liikemiehestä. Hän kiitti yleisöä valtavista suosionosoituksista polvistuen, tämä hetki tuntui voimakkaammalta kuin koko produktion parhaat kohtaukset. Adrianne Pieczonka puolestaan näytteli intensiivisen ja hyvin empaattisen Sentan. Hänen kirkkaalla (jugendlich-dramatisch) sopraanollaan ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia roolissa. Hän myös vakuutti lyyrisissä fraaseissa täysin – hän on ehdottomasti yksi maailman parhaista Sentan roolin tulkitsijoista tällä hetkellä. Franz-Josef Selig teki Dalandista kelpo liikemiehen, joka ei todellakaan ole ilkeä. Oikeastaan häneen ei luotettu koko tässä puhkijäsennetyssä tuuletintuotannossa. Hän lauloi roolinsa sointuvasti lämpimällä bassollaan niin, että kaikki sanat olivat selkeitä. Hänen laukunkantajansa Benjamin Bruns oli perämiehenä varsin kiireinen. Läpitunkevalla lyyrisellä, mutta samaan aikaan myös dramatiikkaan kykenevällä tenorillaan hän pystyisi myös korkeisiin tehtäviin, kuten Davidin rooliin Mestarilaulajissa. Michael Königillä oli Erikinä kiittämättömin rooli tehtävänään, mutta hän teki sen voimakkaalla ja keskirekisterissä puhuttelevalla tenoriäänellään. Joissakin korkeissa kohdissa ääni oli hieman kireä. Christa Mayer sen sijaan joutui pysymään näkymättömissä kaikista ohjaajalle tehdyistä suostutteluista huolimatta, ja hän lauloi Mary osan värikkäällä mezzollaan.

Juhlaorkesteri tuntuu viihtyvän Christian Thielemannin johtamana. Nopeiden tempojen vuoksi esityksestä tuli tasan kaksi tuntia 20 minuuttia pitkä. Siitä huolimatta se kuulosti läpimusisoidulta, detaljoidun särmäiseltä ja dramaattisissa kohdissa rohkean intensiiviseltä, silti kuulostamatta laimealta. Läpinäkyvyys on Thielemannin kohdalla valtti, ja tänä iltana hän jälleen osoitti sen. Thielemannin Tannhäuseria odotetaan jo kovin orkesterin loistavan soinnin vuoksi. Lopuksi annettiin suuret suosionosoitukset kapellimestarille ja laulajille, joista suurimmat saivat Adrianne Pieczonka ja Samuel Youn. Ohjaajatiimille buuattiin voimakkaasti, se tuntui raskaalta, ettei buuausten alettua varsinaisia vastatoimia kuulunut yleisössä produktiosta pitäneiltä, joita Bayreuthissa on totuttu kuulemaan uusissa produktioissa. Monet eivät enää yksinkertaisesti taputtaneet, eivätkä buuanneet… Kahdeksan minuutin aplodien, ja jalkojentömistysten jälkeen suosionosoitukset ovat ohi, aikaisempien vuosien lukuisien esirippujen nostojen sijaan. Takaisin sorvin ääreen!

Käännös: Hannu Korhonen