Teksti: Klaus Billand
Nyt se on siis vihdoin saatu näyttämölle, paljon puhuttu ja jännityksellä odotettu ColónRing Teatro Colónissa Buenos Airesissa. Esitys alkoi kello 14.30, väliajat Reininkullan, Valkyyrian ja Siegfriedin jälkeen, ja päättyi, uskomatonta mutta totta, kello 23.15! Tämä menisi varmaankin Guinnessin ennätysten kirjaan, jos Richard Wagnerin Nibelungin sormus käsitettäisiin yhdeksi oopperaksi – ja muusikko, tuottaja Cord Garbenin lyhennelmän kohdalla tieto olisi myös luotettava. Mutta ennätysten tekemisestä ei tässä produktiossa ollut kysymys. Virike tälle tetralogian tiivistelmälle tuli ulkoapäin. Garbenin ollessa käymässä Australian Brisbainessa, Adeleiden oopperatalon intendentti valitti hänelle, että heillä ei olisi varaa tehdä koko Ringiä. Kun Garben kysyi häneltä, miten olisi lyhytversion laita, intendentti sanoi, että se sopisi mainiosti. Sen jälkeen Garben tutkiskeli partituuria tarkemmin ja totesi, että useat kertomukset ja takaumat olisivat tarpeettomia. Hän uskoi myös, että Wagner olisi venyttänyt Siegfriediä saadakseen sen yhteismitalliseksi kahden muun suuren osan ja lyhyemmän, tulevia tapahtumia selittävän esinäytöksen, Reininkullan kanssa. Teoksiin voisi tehdä leikkauksia. Niinpä hän päättikin käyttää Giacomo Puccinin jo vuonna 1888 kokeilemaa tekniikkaa, jolla tämä lyhensi Nürnbergin mestarilaulajista noin kolmanneksen.
Colónin Ringin ensi-ilta oli monessa suhteessa merkittävä tapahtuma ja sillä tulee varmasti olemaan vaikutuksia tuleviin Ring-tuotantoihin, vaikka kaikkia Garbenin, joka ei säveltänyt lyhytversioonsa yhtään lisänuottia edes ylimenoja tasoittaakseen, poistoja ei voidakaan pitää ymmärrettävinä. Ei ole lainkaan yksinkertainen hanke typistää 16-tuntisen Ringin esitysaika yhdellä kertaa seitsemään tuntiin. Vielä vähän aikaa sitten koskematon Bayreuthin ”työpaja”-ajattelu saattoi saada tästä kokeilusta mielenkiintoisen mallin uusille Ring-tuotannoille, niin kuin ensiesityksen kapellimestari Roberto Paternostro totesi eräässä lehdistötilaisuudessa Buenos Airesissa (tästä tarkemmin online-merkeissä, www.der-neue-merker.eu). Kun lippujen hinnat parketille ja alakerran aitioihin olivat euroiksi muunnettuina 570 € – poikkeuksellisen korkeat siis jopa eurooppalaisella mittapuulla – osoittaa se, että esitykselle asetettiin suuria odotuksia. Mutta ihmetystä herätti se, että parvi ja yläkatsomot olivat aika tyhjiä. Lippujen hinnoittelu oli sellainen, että nämäkin paikat olivat ylihinnoiteltuja paikalliselle yleisölle, joka oli tottunut edullisempiin hintoihin ja jonka maksukyky muutoinkin on huonompi. Tällä hintatasolla olisi tosin myös Wienissä ja Münchenissä vaikeaa saada taloa täyteen.
Erityisesti saksalaisessa ja argentiinalaisessa lehdistössä oli paljon levottomuutta ja väittelyä sen johdosta, että ohjaaja Katharina Wagner vetäytyi produktiosta vain kuukausi ennen ensi-iltaa. Jos joku haluaa perehtyä tarkemmin tämän hankkeen syntyyn, kehitykseen ja ohjaajan vaihtumiseen Katharina Wagnerista nuoreen argentiinalaiseen Valentina Carrascoon, voi tutustua kirjoittajan artikkeliin Online-Merkerissä (http://www.der-neue-merker.eu/infos-des-tages-donnerstag-22-november-2012). Tässä artikkelissa sen sijaan etualalla on teoksen ensi-ilta ja lyhennyskonsepti.
Valentina Carrasco, joka on työskennellyt pitkään La Fura dels Baus -ryhmän kanssa, mutta joka nyt halusi esittää täysin omintakeisen teoksen, viittasi ohjauksellaan Argentiinan sotilasdiktatuurin aikana 1976–1983 tapahtuneisiin vauvojen ja lasten katoamisiin – aihe, joka vielä tänäänkin on ajankohtainen ja joka on johtanut useisiin oikeudenkäynteihin. Toden totta, ohjaus olisi tuskin voinut olla ajankohtaisempi, sillä samassa buenosairesilaisessa päivälehdessä 29.11.2012, jossa oli Ringin ensi-illan arvostelu, oli myös pitkä artikkeli oikeudenkäynnin aloittamisesta 67 syytettyä ESMAn (Escuela de Mécanica de la Armada) jäsentä kohtaan koskien 789 rikosta, niiden joukossa ihmisryöstöjä, kidutusta, orjatyötä ja hallituksen vastustajien katoamisia. Carrascolla oli vain neljä viikkoa aikaa luoda tämä uusi, rohkea ohjauksensa, jonka hän tosin sai rakentaa niille näyttämökuville, jotka lavastaja Frank Schlössmannin oli tehnyt Katharina Wagnerin kanssa, mutta joka antoi ne kollegiaalisesti Carrascon käyttöön. Sen sijaan Katharina Wagnerin ohjauksesta jäi ilmeisesti vain vähän jäljelle. Schlössmann rakensi näyttämökuvansa olennaisesti Colónin teatterin suurelle, pyörivälle näyttämölle, jonka johdosta näyttämökuvia voitiin vaihtaa ilman väliverhoa ja siten aikaansaada vaikuttavia kohtauksia Peter van Praetin hienon valaistuksen vielä vahvistamana. Pääelementti oli teräksinen, kaksikerroksinen rakennelma, jonka design toi mieleen Schlössmannin Gibichungenhallen Tankred Dorstin Ring-produktioon Bayreuthissa 2006, silloin D’Annunzion tyyliin rakennetun. Nyt rakennelma muistutti pikemminkin rappukäytävää Tachelesin taidetalossa Berliinissä revittyine plakaatteineen, paperinpaloineen ja grafiitteineen. Suuren, etualalle asetetun, monikerroksisin korokkeen avulla syntyi puoliympyrän muotoisella, kääntyvällä näyttämöllä kolmiulotteisia tiloja, jotka muuntuivat toisinaan lähes huomaamatta uusiksi näyttämökuviksi.
Tämän Schlössmannin näyttämökuvan Carlos Berga sovitti uuteen ohjaukseen ja antoi produktioon yhdessä Nidia Tusalin profaanin, omaan aikaamme viittaavan puvustuksen kanssa aimo hyppysellisen ohjaajakeskeisen teatterin estetiikkaa, joka samalla viittasi ymmärrettävällä tavalla Argentiinan lähihistorian tapahtumiin. Erityisesti on mainittava Hundingin rappiolla oleva ja ryvettynyt asumus sekä vähemmän houkutteleva Mimen ja Siegfriedin poikamiesboksi samoin kuin Reininkullan reinintyttäret, jotka kotirouvina perkasivat kaloja Reinin rannalla. Samalla he hoitivat vauvaa, joka muuttuu reininkullaksi pian sen jälkeen, kun Alberich on hänet ryöstänyt. Carrasco halusi osoittaa, että alistettujen ihmisten hallitseminen ja vallassa pitäminen, joka voi johtaa ääritapauksissa näiden täydelliseen orjuuttamiseen, tämä ymmärrettynä myös varhaiskapitalistiseksi tuotannontekijäksi, merkitsee täydellistä valtaa ja rikkautta. Ja juuri tästä taistelusta oli ColónRingissä kysymys. Kuvaus laskeutumisesta Nibelheimiin oli kuvattu ahdistavasti, läpinäkyvien esirippujen takana revitään armottomasti vastasyntyneitä lapsia kirkuvien hallituksen vastustajien sylistä ja näiden elottomat ruumiit heitetään sitten syrjään. Ylempänä vauvat kerääntyvät hautomapesiin ikään kuin Alberichin aarteena, jolla hän orjuuttaa maailman. Wotan, puettuna peronistiseksi armeijakenraaliksi, ei puolestaan ole lainkaan pahoillaan antaessaan lapset jo hieman varttuneempina ja täysin peloteltuina myöhemmin lunastuksena Freiasta peittää tämän näkyvistä. Ja pian tämän jälkeen Fasolt ja Fafner, jolla on kohortin verran taistelijoita apunaan, repivät heidät kappaleiksi aarretta jakaessaan. Nämä olivat vaikuttavimmat kohtaukset.
Siegfriedissä Fafner pitää näitä lapsia aarteenaan, jota hän säilyttää kuuluisan Plaza de Mayon -aukion obeliskin kellarissa Buenos Airesin presidentinpalatsin, Casa Rosadan, edessä, jossa poliittiset protestit tapahtuvat. Carrascon ohjauksen yhteydessä on tuotava esiin erityisesti Madres de la Plaza de Mayo -protestiliike, sotilasdiktatuurin aikana kadonneiden lasten äitien protesti. Reinintyttäret kuuluivat myös näihin äiteihin. Valkyyrioiden ratsastus Valkyyriassa lukuisine kuolleine sotilaineen on tässä suhteessa erityisen kalmanhajuinen. Kohtaus tuo mieleen myös sotilasjuntan aikana alkaneen Falklandin sodan vuonna 1982, ja Brünnhilde matkustelee ilmeisesti itsekin sotilastehtävissä.
Carrasco ja hänen tiiminsä huolehtivat kuitenkin myös myyttisistä elementeistä. Niinpä esimerkiksi metsälintu on lukuisine käsineen ja kupolista suloisesti helähtävine äänineen kuin laulava metsä. Näyttämövaihdokset häivytetään kryptisillä ja osittain myös kantaaottavilla videoilla. Siegfriedin Reininmatkan aikana näytetään höyrylaivaa Amazonilla. Myös muutamat mystiset, usein toistuvat tuliassosiaatiot harsoesiripun päällä ovat vaikuttavia ja aina harmonisia musiikin kanssa. Hienot, pienet kynttilät, jotka symbolisoivat taikatulta, sopivat syvällisesti tähän ihmisyyteen vetoavaan ohjaukseen. Toivon valo on himmeä, mutta se palaa yhä…Valkyyriassa näytetään kuinka Hunding pitää Sieglindeä kuin koiraa talutusnuorassa – aivan kuin Fura dels Bausin Ring-produktiossa Valenciassa 2009, johon myös Carrasco osallistui. Sieglinde pystyy tuskin enää edes seisomaan, kun Siegmund hänet vapauttaa – tämäkin vaikuttava tuokio takaisin palaavaa inhimillisyyttä.
Jumalten tuhossa näyttämö on surullisen harmaa- ja sinisävyinen kuin korostaakseen kuolemaa ja ihmishalveksuntaa. Kontrastina näille toimivat verenpunaiset Gibichungenhallen esiriput, värivalinnat eivät ole varmaankaan sattumaa. Vähemmän vakuuttavaa on sen sijaan porvarillinen Gibichungien golffariyhteisö: Reinin kohtauksessa Günther neuvoo Siegfriedille naurettavan näköisiä golflyöntejä – aivan kuten Münchenissä parhaillaan menevässä Kriegenburgin Ringissä. Hagen tappaa Siegfriedin sitten takaapäin golfmailalla.
Lopussa sulkeutuu sitten”Ring” kerrankin toden teolla: Sen jälkeen kun näyttämöllä suurin joukoin olevat eloonjääneet ovat lynkanneet Hagenin ja reinintyttäret ovat hymyssä suin esitelleet jälleen löydetyn vauvansa, tulevat lapset esiin koloistaan ja juoksevat onnellisina vanhempiensa syliin. Hyvin inhimillinen lopetus ja samalla hyvin toivorikas. Vaikka Argentiinan historiaan viittaava poliittinen ulottuvuus ei aina ollutkaan täysin ymmärrettävällä tasolla, pystyivät Carrasco ja hänen tiiminsä luomaan mielenkiintoisen ja usein mukaansa tempaavan esityksen, jossa aktuaaliset teemat ja myyttinen Ring olivat hyvin tasapainossa – ja tämän he tekivät vaivaisessa neljässä viikossa, kun muilla on yleensä kahdesta kolmeen vuoteen käytettävissään. Mikä menestys!
Paljolti voimakkaiden lyhennysten vuoksi näyttämöllisesti ja osittain myös musikaalisesti vielä aika epävarman aloituksen jälkeen noin 80 minuuttia kestäneellä Reininkullalla nousi tunnelma merkittävästi sitä seuranneessa Valkyyriassa, erityisesti Buenos Airesin sinfoniaorkesterin soittajilla vahvistetun ja täydennetyn Orchestra Estable des Teatro Colónin ansiosta. Ihailtavan hyväkuntoinen Roberto Paternostro, joka – ja tätä on erityisesti korostettava – johti orkesteria koko esityksen ajan, sai Valkyyrian jälkeen huikeat suosionosoitukset ja vielä toiseen kertaan ennen Siegfriedin aloitusta. Tässä yhteydessä on todettava, että viimeksi Buenos Airesissa esitettiin Ring kokonaisuudessaan vuosina 1995-1999 Roberto Oswaldin ohjaamana ja Franz Paul Deckerin johtamana. Sen Ringin tämän artikkelin kirjoittajakin näki, samoin kuin Francesca Zambellon ohjaaman ja Charles Dutoitin johtaman uuden yrityksen vuosina 2004-2005, joka tosin keskeytyi Valkyyrian jälkeen. Sitä seuranneen seitsemän vuoden aikana orkesteri on esittänyt tosin jonkin verran Wagneria, mutta ei yhtään Ringiä. Tätä taustaa vasten oli orkesterin suoritus huomionarvoinen, vakkakin siellä täällä oli kuultavissa pienempiä virheitä ja loppua kohden myös väsymyksestä johtuneita törähdyksiä puhaltimista. Nuorten soittajien wagnertuubat soivat syvä-äänisesti ja tasalaatuisesti. Etummaisiin aitioihin sijoitetut harput soivat kauniisti ja hienostuneesti. Mallikas jousisto huolehti alati intensiivisestä äänimatosta antaen kuitenkin transparentisti tilaa hienoille puupuhaltimille. Wagner-soundi toi mieleen Colónin kulta-ajan erityisesti alkusoitoissa ja sinfonisissa väliosissa, kuten taikatulessa, nousussa Brünnhilden kalliolle Siegfriedissä, Siegfriedin Reininmatkassa, surumarssissa ja finaalissa Jumalten tuhossa, joissa Paternostro antoi orkesterin pauhata täysillä, kun taas laulajien aikana hän osasi vaimentaa orkesteria hienotunteisesti. Yleisö piti kuulemastaan ja Paternostro muusikoineen saikin lopussa voimakkaat suosionosoitukset.
Mutta musiikillinen menestys tuli myös laulajien ansiosta. Linda Watson voitti nopeasti yleisön puolelleen empaattisella esityksellään ja vaikuttavalla laulamisellaan Brünnhilden roolissa, erityisesti täyteläisenä soivalla keskialueellaan, jolla hänen fraseerauksensa ja ääntämyksensä oli parasta mahdollista laatua. Tässä kuului joka hetki monivuotinen Wagner- ja Bayreuth-kokemus. Marion Ammann loisti jälleen kerran Sieglindenä. Roolin tekemistä vaikeutti se, että hänen täytyi ryömiä koko esityksen ajan lattialla, mutta Ammann suoriutui tästä poikkeuksellisen painokkaalla esittämisellään ja intensiivisellä mimiikallaan. Sitä ihanammalta hänen täyteläinen ja korkeissa äänissä täysin vakuuttava jugendlich-sopraanonsa kuulosti sen jälkeen kun Siegmund oli antanut hänelle takaisin hänen ihmisyytensä. Stig Andersen oli edelleen vakuuttava vahvaäänisenä ja karismaattisena Siegmundina, hänhän on laulanut tässä fakissa jo pitkään. Hän korvasi Torsten Kerlin, joka oli peruuttanut tulonsa. Jukka Rasilaisen Wotan ja pari tahtia Wandereria oli varmaäänistä, mutta suhteellisen jäykkää ja esittäminen liian ilmeetöntä. Hän olisi kaivannut voimakkaampia dramaattisia painotuksia ollakseen vaikuttavampi kohtauksissa Brünnhilden kanssa. Leonid Zakozajev jätti Siegfriedinä sekä esityksen että erityisesti laulamisen osalta toivomisen varaa, vaikka toisinaan hän oli hyvä korkeissa äänissä. Kun hänen osalleen tuli Siegfriedissä vielä erityisen paljon poistoja, ei hänen Siegfriedinsä voittanut yleisö puolelleen. Häneltä puuttui siihen vaadittavaa karismaa eikä laulaminenkaan ollut puhdasta. Korkeat äänet eivät aina tulleet toivotusti. Simone Schröder oli loistava Fricka soinnukkaine mezzoineen, kun taas Sabine Hogrefellä Gutrunena ja Helmwigenä oli ongelmia äänen korkeuden kanssa, mikä antaa ajattelemisen aihetta hänen Brünnhilde-esitystensä jälkeen Saksassa. Daniel Sumegi lauloi Fasoltin, Hundingin ja Hagenin osat aivan liian kurkusta, mutta paikkasi esittämisellään jonkin verran tätä puutetta. Gary Jankowski oli äänellisesti vahva rullatuoli-Fafner, osasta johtuen luonnollisesti esittäminen oli jossain määrin passiivista mutta äänellisesti hänen persoonansa oli koko ajan läsnä. Andrew Shore oli hyvä Alberich Reininkullassa (Siegfriedistä osa oli leikattu pois), tosin pienine ongelmineen äänen korkeudessa. Stefan Heibach lauloi pääosin lyyrisen ja hyvin artikuloidun Logen. Kevin Connors sai korvat hörölleen debyyttiroolissaan karismaattisena Mimenä tarjoamalla tenorillaan Siegfriedille enemmän vastusta kuin lääkäri määrää ja esittämällä lähes mielipuolisen roolisuorituksen – oikea lahjakkuus! Gérard Kim lauloi notkeasti ja lyyrisesti painotetun Guntherin, ei kuitenkaan mitenkään suuriäänisesti. Sonja Mühleck-Witte oli aika soinniton Freiana ja myöhemmin Gerhildenä. Silja Schindler lauloi paremmin metsälintuna kuin Woglindenä ja Ortlindenä. Sitä vastoin Bernadett Fodor vakuutti kauniilla mezzollaan Flosshildenä ja Schwertleitena. Uta Christina Georg täydensi hieman kulmikkaalla äänellään reinintytärten tertsettiä ja muodosti Manuela Bressin Rossweissen, Susanne Gebin Waltrauten (Valkyyriassa) ja Adriana Mastrángelon Siegrunen kanssa loput Valkyyria-oktetista, joka kokonaisuutena ei laulanut erityisen yhtenäisesti ja kaunisäänisesti. Muut Ring-roolit, jotka tässä ovat jääneet mainitsematta, oli leikattu pois. Kuoro, Teatro Colónin Coro Estable, Peter Burianin valmentamana, lauloi äänellisesti korkeatasoisesti, transparentisti ja selvästi artikuloiden – typistetyn Jumalten tuhon, ehdoton kohokohta.
Näin päädymme lopulta Cord Garbenin tekemiin leikkauksiin. Niiden johdostahan ColónRing herätti erityistä huomiota. Merkillistä kyllä, Garbenia, jota voidaan pitää produktion päävastuullisena, ei esitelty lainkaan ohjelmalehtisessä, jossa muutoin kaikki esiintyjät saivat yksityiskohtaisen käsittelyn. Periaatteessa se oli hänen ideansa lyhentää tai jättää kokonaan pois sellaiset kohdat, joissa oli kyse toimivien henkilöhahmojen takaumista, kuten Wotanin Valkyyrian toisessa näytöksessä, tai filosofisista pohdinnoista kuten Erdan ja nornien kohtaukset. Myös muutamat henkilöhahmot, jotka Garbenin käsityksen mukaan eivät tuoneet mitään (oleellisesti) lisää tapahtumiin, oli jätetty pois, kuten Donner ja Froh, Wanderer kolmannen näytökseen dialogiin saakka Siegfriedin kanssa, Waltraute ja (laulavat) reinintyttäret Jumalten tuhossa. Suuret sinfoniset orkesterikappaleet oli sitä vastoin pääosin säilytetty, ei tosin kaikkia eikä edes kaikkia merkittäviä. Jos tarkastelee poistoja ennakkoluulottomasti, olivat ne enimmäkseen ymmärrettäviä ja teoksia lyhennettäessä mielekkäitä. Ne olivat usein harmonisesti niin hienosti toteutettuja, että niitä tuskin huomasi. Näin erityisesti Reininkullassa ja Siegfriedissä. Jälkimmäinen kesti vajaat 90 minuuttia ja osoitti, että massiivisesti lyhennettynäkin teoksen idea toimi. Tosin lähes täydellinen pohdiskelevien ja filosofisten kohtausten poistaminen juonen tapahtumista rajoitti esityksen pelkkään toimintaan. Henkilöhahmojen persoonan kehitys ja heidän toiminnan motiivinsa jäivät liikaan pimentoon – tämä koskee erityisesti Siegfriedin hahmoa. Suositeltavaa olisi toki eräiden leikkausten palauttaminen ja hieman pitempikestoinen kokonaisesitys, joka johtaisi johdonmukaisempaan ja ymmärrettävämpään dramaturgiaan, sellaiseen, joka olisi lähempänä sitä, mitä Wagner tarkoitti. Muutamissa leikkauksissa oli kuultavissa myös sellaisia harmonisia katkoksia, että ne pitäisi työstää uudestaan.
Konkreettisesti olisi tässä mielessä järkevää palauttaa ainakin seuraavat poistot: Erda-kohtaus Reinikullasta, kaikki välisoitot täydellisinä neljän Reininkullan kuvaelman välistä, jonkin verran enemmän Siegmundin ja Sieglinden dialogia Valkyyrian ensimmäisestä näytöksestä, sitä seuraava miekan voittaminen ”Nothung…” ja Brünnhilden ”hojotoho” toisen näytöksen esiintulosta Wotanin kanssa samoin kuin Wotanin ja Frickan kiista, koko Ringin käänne- ja ydinkohtaus eli kaikkea muuta kuin katsaus menneisiin tapahtumiin; pidempi takomislaulu Siegfriedistä, samoin kuin Wandererin ja Mimen tietokilpailun kolmas ja niin tärkeä kysymys, metsän humina ja samalla Siegfriedin ajatukset omasta syntyperästään toisesta näytöksestä, samoin kuin kolmannen näytöksen alkusoitto ja osia siihen liittyvästä Wanderer-Erda-kohtauksesta. Ja, last but not least, Jumalten tuhosta, jos nornien kohtauksesta halutaan kokonaan luopua, vähintäänkin keskeinen osa Waltrauten ja Brünnhilden kohtauksesta, Siegfriedin sormuksen ryöstö Brünnhildeltä, joka Colónissa esitettiin vain pantomiimina, sekä keihäsvala. Kaikki nämä kohtaukset olivat nyt liian typistettyjä. Sitä vastoin voitaisiin joitakin kohtauksia, jotka tässä ensimmäisessä, mutta ei varmastikaan viimeisessä Ringin lyhennelmässä, oli esitetty perusteellisesti, aivan hyvin vielä lyhentää, kun harmonisten rakenteiden säilyttämiseen kiinnitetään huomiota. Juuri näiden kontemplatiivisten hetkien aikana Wagner antoi laulajille hetken toipumisaikaa. Sama pätee muusikoihin.
Kokonaisuutena ottaen olisi näiden leikkausten palauttamisen jälkeen kaksipäiväinen versio sopivampi, sellainen versio, jonka kokonaiskesto (ensimmäisenä iltana Reininkulta ja Valkyyria, toisena iltana Siegfried ja Jumalten tuho) molempina iltoina vastaisi suurin piirtein kokonaisen Jumalten tuhon esityspituutta. Tästä olisi monia, ei vähiten organisatorisia ja taloudellisia etuja huomioon ottaen olemassa oleva teatterikäytäntö eikä esiintyjien ja yleisön kunto ja keskittymiskyky joutuisi niin kovalle koetukselle, joskin tämä ColónRing osoitti senkin, että koko tarinan kokeminen yhden illan aikana on myös elämys. Kuitenkin moni seikka puhuu sen puolesta, että Nibelungin sormuksen lyhytversion esittäminen kahden illan aikana voisi saavuttaa suuremman yleisön myös niissä maissa ja teattereissa, joissa mitä erilaisimmasta syistä, myös pelkästään kausiohjelmiston vuoksi, tavallisesti vähintään viikon kestävän tetralogian tuominen näyttämölle ei ole mahdollista. Nämä voisivat sen sijaan esittää Wagnerin opus summumin lyhytversiona. Ensimmäiset yleisöreaktiot, joita Baijerin Radio ja ARD väliaikojen aikana Colónin lämpiössä kartoittivat, olivat pääosin positiivisia…
Suomennos: Heikki Virri
HUOM! Saksankielinen alkuteksti luettavissa Suomen Wagner-seuran kotisivuilta samoin kuin toisen esityksen 30.11.2012 arvostelu samoin kuin yhteenveto kapellimestari Roberto Paternostron ja Cord Garbenin lehdistötilaisuudesta 25.11.2012. Suomen Wagner-seuran järjestämälle matkalle Buenos Airesiin osallistuneet seuran jäsenet näkivät esityksen ensi-illassa.